Kolumni
20.04.2016

Hiipien keskiluokkaan

Teksti:
Esa Kostet

Muutan kesän alussa omistusasuntoon. En tosin omaani, mutta livahdus kohti keskiluokkaista elämää maistuu näin kumppanin peesissäkin.

Vielä viime keväänä sain pankkivirkailijalta säälivän katseen, kun vastasin ehdotukseen ASP-tilin perustamisesta toteamalla, että asun todennäköisesti koko loppuelämäni vuokra-asunnossa. Katseessa oli myös ymmärrystä: olinhan saapunut tapaamiseen kauhtunut nahkatakki ja repaleiset sormikkaat päälläni. Miten ihminen, jonka vaatteetkin ovat juuttuneet menneisyyteen, jaksaisi tähyillä tulevaisuuteen kohti omistusasunnon keskiluokkaista unelmaa?

Keskiluokasta tai keskiluokkaisesta elämästä puhuminen kääntyy lähes poikkeuksetta stereotyyppien kierrättämiseen: farmari-Volvot ja kultaisetnoutajat tulevat usein mainituiksi riipivällä nasaalilla naukaistuina ensimmäisen minuutin sisällä siitä, kun joku mainitsee keskiluokan. Mitä pidemmälle keskustelu etenee, sitä varmemmin kliseisimmät tunnusmerkit tulevat lausutuiksi. Tätä ilmiötä voi pitää eräänlaisena luokkakeskustelun vastineena Godwinin laille.

Toisaalta miten muutenkaan kuin stereotyyppien avulla on mahdollista puhua sosioekonomisesta ryhmästä, johon kuuluu suuri osa suomalaisista sekä tilastomatemaattista että sosiologista näkökulmaa painottavissa määritelmissä? Jos näin kirjavasta joukosta aikoo sanoa edes jotain opinnäytetyötä lyhyemmässä mitassa, on vain pakko yksinkertaistaa ja käyttää kieltä, jonka useimmat tunnistavat.

Keskiluokkaisuus ymmärretään usein mustavalkoisesti: joko kuulut ryhmään tai et. Käytännössä rajat ovat häilyvämpiä. Näin palveluksen ehtoopuolella työskentelevänä sivarina tunnistan omasta elämästäni useita keskiluokkaisia piirteitä.

Yksi keskiluokkaisuuden tunnusomaisista piirteistä on, että henkilöllä on jonkin verran taloudellista liikkumavaraa – elämä ei ole vain kuluttavaa kädestä suuhun raatamista. Sivarin leipähän on palveluksen puolivälin jälkeen varsin leveää opiskelijan alati kapenevaan känttyyn verrattuna. Ruoka- ja päivärahat ovat palkaksi niukkoja, mutta niistä jää silti ylimääräistä pakollisten kulujen jälkeen. Tämä on luksusta verrattuna sivaria edeltäneeseen opiskeluaikaan, josta säästöjen sijaan käteen jäi huomattava summa opintolainaa. Sivarina olen siis keskiluokkaa, ainakin opiskelijoihin verrattuna.

Parikymppisenä opintojen alussa haaveilin merkityksellisestä työstä, jossa voisin olla luova ja toteuttaa itseäni. Vähitellen unelma on vaihtunut tavoitteeksi työstä, jota en inhoaisi ja joka takaisi toimeentulon. Kyse ei ole kyynisyydestä, vaan ajattelun ja arvojen keskiluokkaistumisesta: siitä että asettaa työn tuoman taloudellisen turvan sen sisällön edelle.

Jopa tapani juhlia tietoa uuden ja toivottavasti pitkäaikaisen kodin varmistumisesta muistutti lähinnä neulepaitaisen perheenisän remuamista – join yhden käsityöläisoluen ja yhden viskin. Sitten alkoi väsyttää ja piti mennä nukkumaan, olihan arki-ilta ja kello jo yli yksitoista.

Kirjoittajan mielestä siviilipalveluksessa on parasta se, ettei tarvitse vuoteen vastata sukulaisille, mitä aikoo tehdä isona.