Kolumni
26.10.2015

HILJAISUUS EI OLE KULTAA

Teksti:
Ellinoora Sandell

Jokin aika sitten mieleni tyrmäsi uutinen puhumattomista kolmevuotiaista. Kyse ei ole pikkulasten anarkiasta, vaan arkipäiväistyneestä ilmiöstä: yhä useampi kolmevuotias osaa puhua vain muutamia sanoja. Puheterapeutit syyttävät vanhempia, joiden arjesta aikaa varastaa yhä enemmän ja enemmän sosiaalinen media. Äiti ja isä eivät ole enää läsnä, vaan aamupalapöydässä kuuluu vain kosketusnäytön täpsyttely.

Ylen politiikkaradion Puheet päreiksi -ohjelmassa uutinen vain ärsytti. Siellä ennakoitiin yksittäisten tapausten muuntuvan yleiseksi faktaksi, ja kohta tutkimustulosta käytetään jo poliittisen päätöksenteon perustana. Suomen kielen dosentti Vesa Heikkinen ja toimittaja Tapio Pajunen varoittelivat arkadianmäkeläisiä uskomasta aivan kaikkea, mitä heille syötetään.

Vaikka minuakin kyllästyttävät kohuja kalastelevat uutisoinnit, puhumattomia kolmevuotiaita ei saisi vähätellä, olivatpa he sitten poikkeuksia tai eivät. Kolmevuotiaat ovat äärettömän tiedonjanoisia, ja aikuisten tehtävänä on vastata loputtomaan kysymystulvaan. Välillä kadulla tulee vastaan rattaita työntävä äiti ja ihmettelen, kuinka hän papattaa lapselleen niin taivaalla lentelevistä linnuista kuin kauppalistan päivällisaineksista. Nyt tajuan, että tällainen henkinen ruokkiminen on mitä parhain tapa kehittää lasta.

Puheterapeutit totesivat vanhempien viettävän entistä enemmän aikaa sosiaalisessa mediassa. Mitä tekee lapsi sillä aikaa? Leikkiikö hän hiljaa itsekseen, vai onko pikkuisellakin oma tabletti törkittävänä? Aikuisten antama malli luo lapselle ajatuksen, että parasta sosiaalisuutta on istua vierekkäin sohvalla meemejä naureskellen – mutta ei yhdessä.

Kaikilla ystävilläni oli sama reaktio ilmiöön: ”Eihän tämä nyt ketään yllätä.” Ja totta, ei tarvitse kuin vain katsella ympärilleen. Me nuoret aikuiset olemme kehittäneet kielenkärkemme teräviksi, kun perheet vielä viettivät aikaa keskenään, mutta nyt olemme antaneet taidon ruostua. Kun juhlimme iltaa ystävien kanssa, kokoonnumme piiriin, jossa kaikki näpräävät puhelintaan ja heittävät parhaat läppänsä some-yleisölle.

Kolme vuotta sitten syntyneillä ihmisenaluilla ei ole muistoja somettomasta ajasta. Eivätkä he saa niitä edes kuulla, kun sosiaalinen media varastaa vanhemmilta vuorovaikutukseen kuluvan ajan. Pahimmillaan lapset omaksuvat some-ajan sosiaaliset normit ja alkavat matkia aikuisia. Siinäpä vasta hiljaisuuden spiraali.

Lapsilla on oikeus oppia puhumaan mahdollisimman värikästä kieltä. Vaikka itselläni ei ole vielä lapsia, aion kertoa tapaamilleni kolmevuotiaille sekä metsänhengistä että budjettiesityksistä. Ihan vain varmuuden vuoksi.