Kolumni
31.03.2011

Hillonaamat helvetistä

Istuin Pendolinon ihanassa hiljaisuudessa kokemassa lukuisia zen-oivalluksia. Pian käytävää pitkin ryntäsi pikkulapsi naama täynnä hilloa, jähmettyi eteeni ja alkoi kiljua.

Olen varma, että pojan nimi oli Eemil. Tuollaisten lasten äitien suusta kuulee aina ponnettomia Eemil-toruja, joilla on yhtä voimakas vaikutus apinan riehumiseen kuin YK:n lausunnoilla maailmanlaajuiseen sortoon.

Oli kuin Paholainen itse olisi lähettänyt Eemilin koettelemaan minua. Valaistumiseni sai odottaa.

Lasten raivohullua käytöstä perustellaan mitä oudoimmilla lausunnoilla.

Et sinä voi ymmärtää, sinulla ei ole lapsia. Ja sinä, jolla on vahva biologinen side omaan hillonaamaasi, näet ilmeisesti asian puolueettomasti?

Oletko tullut ajatelleeksi, että lapseton saattaa nähdä selvemmin, millainen sadistinen hirviö poukkoilee hiekkalaatikolla mörssäämässä muiden kakkuja nurin? Babylonialaisen tuuttaaminen synnytyskanavan läpi ja siitä seuraava hormonaalinen suojelemisentarve eivät vielä tee kenestäkään lasten sisäisen maailman asiantuntijaa.

Lapset ovat viimeinen villiheimo. Folkloristi Leea Virtasen kuuluisa lause kantaa oletusta lapsista jotenkin alkuperäisempinä ja luonnollisempina ihmisinä. Mitäs mielikuvituksettomat prinsessa-fantasiat, kaikkivoipaisuuskuvitelmat ja puhdas vahingonilo sitten ovat?

Meidän pitäisi ottaa oppia lapsista. Kuka tätä ryönää keksii? Samaan aikaan kun Rousseau vei lapsuutta romantisoivan kasvatusoppaansa painoon, hän lemppasi jälkeläisensä lastenkotiin. Ilmeisesti valistusfilosofikaan ei mahtanut mitään hillonaamojen lamauttavalle ylivoimalle.

Ymmärrän toki, että "lasten vihaaminen" on kategorista vihaa ja siten yhtä vahingollista ja perusteetonta kuin vaikkapa juutalaisten vihaaminen. Näen lapset ennemminkin arvoituksena, jonka selvittämiseen minulla ei ole riittänyt mielenkiintoa.

Lapset ovat minulle enemmän eläimiä. Tarkkailen niitä kuin Kauppatorin puluja, jotka nokkivat oksennusta. Enemmän luonnon tapahtumina kuin ihmisinä.

Ja ongelma on juuri tässä. Näemme lapset joko homogeenisenä ryppäänä tai (omien lasten tapauksessa) virheettöminä mestariteoksina.

Jos lähtisimme siitä olettamuksesta, että lapset ovat luonnostaan erilaisia tyyppejä, heistä voisi tulla silmissämme oikeita ihmisiä. Tämän mukana joutuisimme kuitenkin myöntämään, että ehkä jotkut lapset, kenties jopa meidän omamme, voivat olla sadistisia perkeleitä.

Ehkä joutuisimme jopa katsomaan peiliin ja näkemään Eemilin hillon sotkemat kasvot.

JANTSO JOKELIN

Kirjoittaja kiittää RFSU:ta ja VR:n junien työskentelyhyttejä