Essee
05.12.2014

Hoitamaton kauheus

Teksti & Kuvat:
Sampo Rouhiainen

Aikaisemmin Suomessa vallitsi kansallinen yhtenäiskulttuuri myös maisemaa katseltaessa. Nykyisin ihanteet vaihtelevat enemmän. Siinä missä toinen surkuttelee luonnontilaisessa metsässä puun lahoavan tuottamattomana, toiselle yksilajinen puupelto on kauhistus.

Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen, halki-leikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle.

Näin runoilee Aleksis Kivi Seitsemän veljeksen alkusanat. Kiven teksti on oiva esimerkki siitä, miten taiteilijan kynä toistaa käsitystä aikansa vallitsevasta maisemaihanteesta.

Suomalainen kansallismaisema kuvataan usein kulttuurivaikutteisena maisemana. Jylhien metsien, järvien ja kallioiden välissä hulmuavat kullankeltaiset viljavainiot ja mutkittelevat kylätiet. Kansallismaisemaksemme luonnollistettu agraarinen näkymä on kuitenkin suhteellisen nuori ja lyhytikäinen ilmiö.

Vaikka peltovainiot ovat olleet osassa maata näkyvissä jo esihistorialliselta ajalta alkaen, maaseutumielikuvamme juontuvat keskeisesti 1800-luvun lopulta 1900-luvun puoliväliin ulottuvalta ajanjaksolta.

Tähän maisemaan suhtaudutaan nykyään eri tavalla kuin aikana, jolloin se vielä oli arkipäivän elävä toimintaympäristö. Suuret ikäluokat muistelevat lapsuutensa idylliä nostalgialla, mutta aikoinaan he itse päättivät tuon maiseman aikakauden, kun muuttivat kaupunkeihin – vapaaehtoisesti korkeamman elintason perässä, tai työttömyyden pakottamina.

Suurten ikäluokkien side maalaismaisemaan ei ole silti pelkästään muistojen mielikuva. Suurella osalla heistä on siihen myös toiminnallinen näkökulma. Varttuneemmilla kansalaisilla on vielä hyppysissään tuntuma siitä, miten rankametsässä tai heinäpellolla huhkitaan tai miten puurakennuksia pidetään kunnossa. Nuoremmat eivät samaistu samalla tavalla maisemaan oman toimintansa kautta.

Toiminnallista yhteyttä maisemaan kuvataan englanniksi termillä taskscape. Siinä missä maisema landscape kuvaa maaston piirteiden visuaalista järjestystä, taskscape kuvaa niihin liittyvien toimintojen järjestystä.

Useimmat alkuperäiskansat näkevät maiseman pelkästään paikkoihin liittyvien toimintojen kautta. Heille länsimainen yksilökeskeinen visuaalisuuteen perustuva maisemakäsitys sekä luonnollisen luonnon ja ihmisen muokkaaman luonnon välinen kahtiajako ovat vieraita.

Alkuperäiskansoilla käyttöarvot ja kauneusarvot kulkevat käsi kädessä. Maiseman abstrakti kauneus ei ole merkityksellistä, vaan maisema arvotetaan ensisijaisesti resurssien perusteella.

Mielenkiintoiseksi tämän näkökulman tekee se, että siinä missä esimerkiksi suomalaiset arvostavat perinteisesti hoidettuja ympäristöjä, ovat esimerkiksi tuottoisimmat riistamaat usein niin kutsutuilla vaihettumisvyöhykkeillä.

Umpeenkasvaneet ojat ja taimikon valtaamat pellonreunat ovat tärkeitä suoja- ja ruokailupaikkoja monille lajeille. Mustikka ja monet sienet taas viihtyvät synkissä korvissa, joissa tukkipuu olisi jo valmiina kaadettavaksi.

Monet alkuperäiskansojen pyhät paikat toki ovat myös länsimaisen näkemyksen mukaan näyttävillä paikoilla, mutta näidenkin paikkojen arvo määräytyy luonnonkansoille niihin liittyvän myyttisen toiminnan perusteella.

Agraarimaisemaan liittyy myös sosiaalinen määritelmä kunnollisesta ja toivottavasta elämäntavasta. Raivaajaeetoksen mukainen näkemys luonnon muuttamisesta tuottavaksi resurssiksi on nähty hyvänä, rehottava Ryysyranta – jossa ihminen antaa luonnon tunkeutua hoitamattomalle tontilleen – kauhistuksena.

Toisen näkökulman mukaan Suomessa siedetään lähiluontoa Keski-Eurooppaa enemmän. Villi metsä ei ole suomalaisille samanlainen uhkaava maisema kuin niille, joiden metsät kutistuivat laikuiksi peltojen keskelle jo keskiajalla.

Toki ideaalit hyvin hoidetuista maisemista ovat vain ideologisesti ylläpidettyjä historiallisia käsityksiä, mutta ajatuksia hyvin hoidetuista tiluksista ruokitaan edelleen esimerkiksi pihanhoito-ohjeiden avulla. Toisaalta esimerkiksi ympäristöjärjestöt pyrkivät palauttamaan ihmisen muokkaamia maisemia takaisin luonnontilaan ympäristönhoitotoimilla. Samaan aikaan ne ylläpitävät luontoarvoiltaan merkittäviä perinnemaisemia, joiden lajisto ei enää pärjää nykyisen maatalouden ja metsänhoidon kurimuksessa.

Niin sanotulla syvällä maaseudulla, aluekeskusten vaikutuspiirin ulkopuolella olevalla maatalousvaltaisella alueella, on usein tärkeä merkitys yhteisissä kansallisissa kertomuksissa. Tunnetuin esimerkki lienee Ranskan France profonde. Maakuntien maaseudulla pikkukylissä kukoistava elämänmuoto ja sen vaaliminen on yksi ranskalaiseen retoriikan kulmakiviä. Suomen kuvastoissa esille nousevat Häme ja Pohjanmaa.

Maaseutu on raja-aluetta keskusten ja luontoperiferian välissä, sen kuvasto korostaa jatkuvuutta ja yhteisiä etnisiä juuria.

Myös koskematon luonto nähdään monissa kulttuureissa maalaismaiseman kaltaisena myyttisenä maisemana. Tämä näkemys on vahvempi alueilla, joilla erämaata on enemmän, kuten esimerkiksi Suomessa, Kanadassa ja Venäjällä.

Menneisyyteen katsova alkuperäisen luonnon ihannointi ei kuitenkaan sulje pois samanaikaista käsitystä siitä, että villi luonto on resurssi, joka odottaa ottajaansa. Jotkut ovat jopa tulkinneet Suomen kultakauden taiteen ihannoineen luontoa ennen kaikkea kansan suuruuden mahdollistavana tukkipankkina, joista kääritään tuohet tilille.

Suomessa on toistaiseksi ollut vallalla käsitys siitä, että alueet, jotka ovat säästyneet ihmisen käytöltä, pitäisi säästää tulevaisuudessakin.

Viimeaikaisten, muun muassa suurten puolueiden suunnasta esitettyjen avausten valossa tulevaisuus saattaa olla enemmän pohjoisamerikkalaisen ja venäläisen mallin mukainen: se, että koskematon erämaa on ihannoinnin kohde, ei tarkoita sitä, ettei sitä voisi myös reippaalla kädellä nyhtää taloudellisten voittojen toivossa.

Saattaa olla, että maisema alkaa taas muuttua. Mielikuva kauniista maisemasta heijastaa aina aikansa hegemoniaa. •

Artikkelia varten on haastateltu Turun yliopiston kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelman professoria Maunu Häyrystä.

 

News