Kolumni
17.10.2013

Ikäkriisi kirjahyllyllä

Jouduin työpaikassani turkulaisessa lukiossa vaikean pulman eteen: meille opettajille annettiin tehtäväksi tuoda kouluun lempikirja ja -levy avoimien ovien päivänä pystytettävää näyttelyä varten. Millaisen kuvan haluaisin valinnoillani antaa itsestäni? Esiintyäkö esimerkillisenä kansankynttilänä vai kuitatako juttu kieli poskessa? Harkitsin kaikenlaista Aleksis Kivestä Aku Ankan taskukirjaan ja Sibeliuksesta Spice Girlsiin.

Luku- ja kuuntelutottumuksemme kertovat jotakin oleellista meistä muille, halusimme tai emme: tunnistamme lempiromaanissamme tai -kappaleessamme jossakin muodossa piirteitä itsestämme, meille läheisistä ihmisistä tai tapahtumista. Tärkeä teos myös yhdistyy mielessämme myöhemmin tiettyyn ajanjaksoon. Näitä lapsuuden tai nuoruuden suosikkeja on hauska jälkeenpäin muistella – ja vastaavasti jotkin luurangot olisi mukavampi pitää kaapissa.

Kirja- ja elokuvamaulla on joidenkin lähteiden mukaan taipumus vakiintua kolmenkymmenen ikävuoden tietämillä, jolloin uuden kulttuurin etsiminen lakkaa kiinnostamasta. Alan kai jo itsekin edustaa ihmisryhmää, jonka minäkuva, ajatusmaailma ja arvostukset ovat suhteellisen vakiintuneet. Ainakin katson asioita hieman eri näkövinkkelistä kuin nykylukiolaiset, joiden mukaan 1990-luvulla ilmestyneet levyt ovat ikivanhoja ja kirjat, joissa asioita kuvaillaan tarkasti eikä "tapahdu mitään", ovat auttamatta tylsiä.

Oman nuoruutensa kirjallisuuteen ja musiikkiin jämähtäneiden vastakohtaa edustavat mieltymystensä jalostamisesta ja niiden monipuolisuuden esittelemisestä koko elämänsä sisällön tehneet henkilöt. Äärimmäisen tyylitietoisuuden vaarana on kuitenkin omien todellisten makutottumuksien syrjäytyminen erikoisuuden tavoittelun tieltä. Kyseistä vähemmistöä kutsutaan elitisteiksi – sellaiseksikaan en haluaisi leimautua. En siis osannut päättää, mikä kirja ja levy edustaisi minua parhaiten.

Lopulta tulin ajatelleeksi, että myös meitä menneisyydessä puhutelleet teokset ovat osa nykyistä minäämme: jotkin kirjat ja levyt tuntuvat kulkevan mukana läpi elämämme ja niihin huomaa palaavansa aina uudelleen. Kävin siis sujauttamassa koriin teini-iän suosikkini, Hessen Arosuden ja Coltranen A Love Supremen. Teoksia yhdistävä tunteikas itsensä etsiminen ei ehkä tunnu enää yhtä mystiseltä kuin 18-vuotiaasta lukiolaisesta aikoinaan, mutta iskee silti edelleen allekirjoittaneeseen. Toivottavasti nämä ikinuoret valinnat kelpaavat oppilaillekin.

Sakari Lehtonen

Kirjoittaja on äidinkielen opettaja, joka pitää klassikoista.