Kolumni
26.02.2009

Kakofonian kanavat

Julkinen napina keskittyy pääsääntöisesti moralisoimaan television laatuköyhää tarjontaa. Todellisuudessa lupamaksulla – tai maksattomuudellakin saa paljon hyvääkin. Kuluvan telkkarikevään tähtenä hehkuu taidokkaasti retroileva Uutishuone, joka koukuttaa haikailemaan 1970-luvun nuorta aikuisuutta. Miksi aatteet, kansakunnan yhteiset kokemukset ja intohimo kuolivat ennen meidän sukupolveamme?
Sen sijaan samaan aikaan radioaalloilla vallitsee todellinen ajattelun köyhyys. En kuluta kirjaimia jaarittelemalla soittolistojen kuihduttamasta musiikkitarjonnasta. Sen sijaan harmittelen musiikin välissä kuuluvan juontopuheen älämölömäisyyttä ja toimitetun ohjelman vähäistä määrää. Äänimaisema tukkeutuu efekteistä ja hälisevistä soundimatoista. Kolme toimittajaa puhuu päällekkäin ja kailotuksen takana pauhaavat tehosteäänet. Pää hajoaa.

Silti suomalaiset ovat yhä radiokansaa. Lähes 80 prosenttia napsauttaa radion päälle päivittäin peittämään hiljaisuutta. Keskimäärin kolmet tasatunnin uutiset ehtivät kuulua kotitaloudessa tai automatkalla joka päivä. Interaktiivisena mediana radio toki osallistaa kuulijansa ohjelman tekoon. Vuorovaikutteisuutta tihkuva ohjelma vaan tarkoittaa valitettavan usein tyhjänpäivästä lätinää jonkun satunnaisen "No se on Markku täältä tiän päältä moro" -ihmisen kanssa.
Kanava, joka soittaa Hit music only, valaisi nuorta Suomea laman syvimmästä olemuksesta maanantaina. "Se on niinku sellanen lumipalloefekti. Että niinku rahat loppuu. Mäkin lopetin mun Aku Ankan tilauksen." Iskelmän aalloilla keskusteltiin torstaina kasvatuksesta. "Luunappeja tarvitaan. Karttakepin päähän mutteri ja sillä sormille. Johan oppii mukula."

Miksi ihmeessä ilmaisunvapaus tarkoittaa käytännössä vain sitä, että luokattomat lausunnot ja jonninjoutava läpätys läpäisevät eetterin? Missä on kunnon keskustelu?
Selvää on, että toimittajien oma kokemusmaailma ohjailee jokaisen tiedotusvälineen juttuvirtaa. Mutta voisi sitä silti joskus jutella jotakin muutakin kuin omia kuulumisia. Tuntuu kuin radioasemien toimituksissa olisi unohdettu, että äänipöydän hanikat on väännetty on-asentoon. Kunhan tässä lämpimikseen lörpötellään.
Toisaalta saman ilmiön ääripään tarjoaa kaupallisten radioiden kyseenalainen kuningas Radio "erosramazotti" Nova, joka soittaa joka ikisen biisin just sulle. Ihan pian. Heti mainosten, uutisten, Enrique Iglesiaksen, Samuli E:n ysärihitin ja Forecan sään jälkeen. Puheen turhanpäiväinen personointi on ahdistavaa. Ei sitä juuri minulle tarvitse soittaa. Kunhan soitatte vaan.
Novan kaltaisten jättikanavien tiliin sopii laittaa myös omaleimaisten, alueellista identiteettiä vahvistaneiden paikallisradioiden katoaminen. Reippaita radioasemayrittäjiä löytyi 90-luvulla pienimmistäkin kaupungeista. Kuka toisi heidät takaisin?

Olen täysin vakuuttunut Yleisradion tarpeellisuudesta ja välttämättömyydestä tämän kansakunnan sivistämisen suhteen. Vaadin rauhaa radioon. Olen tullut vanhaksi. Eläköön popisti laadukas Ylex, kotoisa Radio Suomi ja mainion monipuolinen Yle radio 1. Ja jopa ne ruotsinkieliset Ylen kanavat, jotka kuuluvat niissäkin paikoissa, joissa joka ikinen muu kanava rähisee pelkkää ujellusta. Palautettakoon vaikka radiolupamaksu takaisin, jotta laatuaallot säilyvät.

P.S. Livenä itseään voi vielä muutaman näytöksen verran viihdyttää Samppanjaa&Nonparelleja-speksispektaakkelissa. Humanistikin nauttii, kun lääkiksen pojat tanssivat harsohameissaan ja keksivät roolihahmojen nimeksi Peniksen ja Liu Kasteen. Ovat ne sitten hassuja, nuo lääkärit.

Teksti: Annika Saarikko