Kolumni
12.02.2009

Kauppat. yo.: Miten lakata haluamasta lisää

Tässä kolumnissa maailmaa tarkastellaan kauppatieteellisestä näkökulmasta. Kansantaloustieteen piirissä on mitattu ihmisten onnellisuutta jo pitkään, eikä käyrä ole juuri noussut sitten 1950-luvun. Näyttää siis siltä, että perustavanlaatuisten tarpeiden tultua tyydytetyiksi ei vaurastuminen enää lisää onnellisuuden tunnetta.
Olemme sukupolvi, jolla on kaikkea. Meillä on aina ollut katto pään päällä ja ruokaa lautasella sekä tieto siitä, että saamme tarvitsemamme myös huomenna.
Silti tekee mieli lisää. Kaikkea. Seuraavan sesongin vaatteita, päivitettyä MacBookia, uutta puhelinta, kalusteita, aurinkolaseja jne. Se on halvattua, kun kaikki raha vaan valuu kauppoihin ja kahviloihin, eikä mitään jää säästöön.

Inhoan sanaa kuluttaja. Ihmistä ei voi vastenmielisemmin määritellä. Valitettavasti kuluttaja on kuitenkin aika tarkka määre siitä, mitä olen. Ostan tänään jotain ja olen tyytyväinen. Sain kokemuksen ostamisesta ja objektin, jonka avulla määritellä itseni. Tyytyväisyys ei vaan kestä kovin pitkään, ja hetken päästä alan katsella jotain muuta. Ainahan sitä voi määritellä itsensä uudestaan ja paremmin.

Markkinointi on puhdasta psykologiaa ja markkinoinnin ammattilaiset, nuo aikamme todelliset runkkarit, hyödyntävät tieteellisen tutkimuksen viimeisimpiä tuloksia johonkin vallan muuhun, kuin mihin vapaa tiede ne synnytti. Moderni markkinointi perustuu depersonalisaatioon ja derealisaatioon (kummatkin ovat psykiatrisia oireita). Kun kuluttaja unohtaa kuka hän on ja missä hän on, voi hänelle myydä tyhjiön täytteeksi jotain uutta.
Ostaminen ei lupauksista huolimatta kuitenkaan muuta mitään. Schopenhauer sen jo tiesi: maailma ei pysty tyydyttämään ihmistä. Kerjäläiselle annettu kolikko elättää häntä yhden päivän, mutta huomenna on jo uudestaan nälkä. Haluaminen ei yksinkertaisesti lopu, ennen kuin koittaa viimeinen orgasmi, autuas kuolema. Sen jälkeen on paha haluta enää lisää.

Mitäpä sitä voisi tehdä tämän hetken ja kuoleman välillä muuta kuin ostaa? Terrorismi on yksi vaihtoehto. Metsään vetäytyminen on toinen. Kotikutoisin ratkaisu on minimoida ärsykkeiden vaikutus opettelemalla entistä kriittisemmäksi, ja etsiä onnea muualta kuin kaupasta tai Cipralexista.

Teksti: Päivi Surakka

Turun ylioppilaslehti 3/09 (13.2.)