Pääkirjoitus
15.05.2019

Kaupungin sydän ei ole parkki­ruuduissa, halleissa ja rampeissa – Se on meissä

Teksti:
Teemu Perhiö

Kaupungin syke on jatkuvaa huminaa. Sen ontelot paisuvat ja supistuvat aivan kuin itsekseen. Sen suonet kalkkeutuvat betonista ja raudasta. Liikekeskukset ja lähiöt ovat sen solumöykkyjä.

Turku on vanha, mutta se on ehtinyt kuolla ja syntyä uudestaan monta kertaa. Keskuskorttelien suonet tukittiin vuonna 1972, kun kaupunki lakkautti viimeisen ratikkalinjansa, rengaslinjaa ruutukaava-alueella kulkeneen 3B:n.

Kaupunki ei ole omaehtoinen organismi, joka eläisi itsenäistä elämää. Emme seuraa sitä sivusta. Kaupunki on politiikkaa, se näyttää siltä miltä haluamme.

SUOMI autoistui nopeasti 1960-luvulta alkaen, koska niin oli ennustettu. Kaupungit rakennettiin kumipyöriä varten, ennustus toteutti itsensä.

Ihmisellä on jalat, niitä liikuttamalla kuljemme paikasta toiseen. Kymmenessä minuutissa kävelee kilometrin. Ehtii haistella sateen kastelemia katuja. Pitää kädestä kiinni. Hengittää, tuntea pulssinsa nousevan.

50-luvun Turku oli vielä ihmisen mittainen.

Dosentti Tiina Männistö-Funkin laskelmien mukaan tuolloin liikenteessä ajoneuvoista yli puolet oli pyöriä – 1980-luvulla luku oli enää 8 prosenttia.

Kun kaupunkia alettiin tehdä autoille, jalat unohtuivat. Samalla jäi taakse ihmisen kokoinen mittakaava.

SAVIMONTTU Turun sydämessä on läpileikkaus menneeseen. Aikaan, kun kaupunki oli ihmisen mittainen.

Kolo täytetään 40 kilometrin mitalta teräspaaluja. Niillä tuetaan dinosaurusmehulla kulkevia kauppakasseja. Kaupungin brändityöryhmällä onkin kädet täynnä puuhaa sen spinnaamisessa.

Muitakin ratkaisuja olisi ollut tarjolla, mutta vuosi­kymmenten härkäpäinen junttaus onnistui lopulta. Toisissa kaupungeissa tehdään investointeja tulevaisuuteen. Aivovuoto on todellisuutta.

AUTOT tarvitsevat ramppeja, halleja, parkkipaikkoja, moottoriteitä. Mutta me emme ole autoja, vaikka niiden öljynkatkuun olemme kehomme kahlinneet.

Me tarvitsemme pienuutta, kiinnostavia näköaloja, intimiteettiä. Kaupungin sydän ei ole parkkiruuduissa, halleissa ja rampeissa. Se on meissä.

Mutta mitä vähemmän käytämme jalkoja, sitä vähemmän elämme.

Ihmisten kaupunki tarvitsee tilaa hengittää: vähemmän pakokaasua ja liikenteen melua, enemmän raiteita ja kävelykatuja.

Sydän kulkee jaloilla.

Psst. Jalkoja voi käyttää polkemiseen. Onko pyörä jo kesäkunnossa? Käy itse fiksaamassa se, ilmaiseksi.

Teemu Perhiö
tyl-paatoimittaja@utu.fi