Kolumni
27.03.2013

Kenen joukoissa seisot ja miksi?

Mietin pitkään, lähdenkö opintotuen heikentämisen vastaiseen mielenosoitukseen. Ajatus mielenosoitukseen menemisestä tuntui vaivaannuttavalta ja teennäiseltä. Ahdistuksessani ei ollut kyse yleisestä mielenosoittamisen vierastamisesta, sillä kailottaminen ja saapastelu ovat toimintoja, joita suoritan ammattimaisesti päivittäin. Vaivaantumisen alkujuuri oli falskiudessa. "Opintotuen mahdollinen heikentäminen" ei vaan tuntunut riittävältä syyltä rynnätä kadulle huutamaan.

Nyt ei sovi ymmärtää väärin – opintotuen opintorahapainotteisuus edistää mielestäni yhdenvertaisia koulutusmahdollisuuksia ja on siksi ensisijaisen tärkeää. Vaikka akateemisesti koulutettujen työllisyystilanne on vielä toistaiseksi erinomainen eikä lainanotossa ole sen suhteen millään alalla (KUULITTEKO, HUMANISTIT!) pelättävää, on ymmärrettävää, että taustaltaan taloudellisesti epävakaista perheistä ponnistavat kokevat lainan oton uhkana, eivätkä lähtisi lainapainotteisella tuella lainkaan opin tielle.

Osittain kyse lienee juuri tästä: mielenosoitettavien asioiden tulisi intuitioni mukaan olla suoraviivaisia, yhteen lauseeseen mahtuvia, kuten vaikka "lopettakaa sota" tai "alas apartheid". "Vaadimme maltillisia kehittämistoimenpiteitä, mutta emme sellaisia jotka johtavat koulutuksen periytyvyyteen ja muihin mälsiin juttuihin" ei vaan ole iskevä repla väkijoukosta huudeltavaksi. Tuli surullinen ja samalla huvittunut olo. Kaipaanko todella enemmän selkeitä ja kestämättömiä epäkohtia yhteiskuntaamme, jotta olisi niinku hyvä fiilis mielenosoittaa? Omanlaisensa sukupolvikokemus sekin.

Työkuvioideni vuoksi tiedän hyvin, millaista vaikutustyötä Suomen ylioppilaskuntien liitto tekee. SYL:n työntekijät ja hallitus ovat täynnä skarppia porukkaa, jotka vääntävät ammattimaisesti asiat kulisseissa kondikseen. Mietin, onko edunvalvontajärjestön mahdollista saada molempia: sekä vaikutusvaltaista lobbauskoneistoa että massoja kadulle. Yrittäkää miettiä nauramatta Elinkeinoelämän keskusliiton agitoimaa väkijoukkoa banderollit kourassa eduskuntatalon edustalla kultaiset solmiot ja poplaritakit maaliskuun viiltävässä tuulessa lepattaen. Ei onnistu. Jopa vappumarssit ovat vahvan ja institutionaalistuneen ay-liikkeen viimeinen vitsi. Kuka niillä enää edes käy?

Lähdin mielenosoitukseen velvollisuudentunnosta ja koska minulle luvattiin, että saan auttaa tavaroiden purussa ja roudaamisessa, eikä minun tarvitse keskittyä vaivaantumiseen. Porukkaa oli tullut paikalle paljon, ympäri Suomea. Fiilis oli tarpeettoman kylmästä ilmasta huolimatta uskomaton. Mielenosoitus myös kantoi hedelmää: hallitus ei kehysriihessään heikentänyt opintotukea merkittävästi.

Oma epäröinti mielenosoittamisen mielekkyydestä alkoi hävettää. Ehkä asia ja sen muotoilu ei aina ole tärkeintä. Ehkä tärkeintä on välillä näyttää, että olemme olemassa, meitä on paljon, meitä ei voi sivuuttaa.

LOTTA AARIKKA

Kirjoittaja lähti mielenosoitukseen niin kutsutuissa ulkoiluhousuissa, koska on näemmä muuttunut järkeväksi tai keski-ikäiseksi.