Kolumni
25.02.2016

Keskustelusta tuli kilpailu

Teksti:
Veikka Lahtinen

Sosiaalinen media on masentavin ja ärsyttävin paikka käydä keskustelua. Ainakin jos olet eri mieltä keskustelukumppanisi kanssa. Ja hänellä on enemmän seuraajia kuin sinulla.

Kirjoitan blogitekstin, jossa haastan vihreiden kansanedustaja Antero Vartian näkemyksiä jakamistaloudesta ja taksipalvelu Uberista. Otsikoin provosoivasti ja syytän Vartiaa halusta heikentää työehtoja. Tekstiä ei lue ensin juuri kukaan, mutta lopulta se kantautuu Vartian korviin.

Alkaa 140 merkin pituisten twitter-viestien pieni sinfonia, jossa mukana ovat minä, Vartia ja tämän fanit. Näen jo heti kättelyssä, että peli on menetetty. Tästä ei tule hyvää väittelyä. Osittain, koska kättelyä ei tapahdu. Emme koskaan tapaa toisiamme ja se näkyy sävyssä. 

Näkökulmamme eivät myöskään kohtaa. Vartia kirjoittaa iskeviä tviittejä siitä, miten tulevaisuutta ei pidä pelätä ja hänen 8000 seuraajaansa komppaavat. Minä vastailen, yritän myös olla nokkela. Vartian tviitit keräävät sydämiä, minun eivät. Olen vähän allapäin, mutta selviän.

Nuorempana, filosofi Hans Georg Gadamerista intoutuneena, halusin uskoa keskustelun mahdollisuuksiin tienä yhteisymmärrykseen. Tavoittelin viimeiseen saakka sovintoa. Viime aikoina olen huomannut eksyneeni ymmärryksen polulta kohti kamppailuja.

Kun lähden kiistaan jostakin itselleni tärkeästä aiheesta, innostun. En kuitenkaan innostu sivistyneellä, salonkikelpoisella tavalla, vaan haistan veren. Väittely herättää saalistajavaiston, ja silloin oman argumentaation pätevyydellä ei ole enää väliä. Pääasia on voittaa.

Väittely pelkistetään liian usein abstraktien väitteiden kiistelyksi lehtien sivuilla tai luentosaleissa. Ikään kuin väittelyä käyvät ihmiset olisivat toissijaisia. Todellisuudessa väittelyssä on kyse paljon muustakin kuin argumenteista. 

Väittelijät yrittävät säilyttää kasvonsa, välttää sanomasta typeriä asioita. Mukana on aina myös valtaa. Väittelyssä lopullista totuutta tai yhteisymmärrystä alhaisempi päämäärä on kasvattaa omia vaikutusmahdollisuuksiaan, niin suhteessa vastaväittäjään kuin koko yhteiskuntaan.

Kansanedustaja ei ehkä olisi lähtenyt kanssani väittelyyn, ellei olisi nähnyt siinä mahdollisuutta kasvattaa uskottavuuttaan ja valtaansa. Ja hän onnistui siinä hyvin. Toisaalta onnistuin itsekin, sillä Vartia kirjoitti myöhemmin uuden ja sovinnollisen jatko-osan Uber-puheilleen. Väittelymme ei edennyt varsinaisten väitteiden tasolla mihinkään, mutta toisiimme kohdistamamme painostus tuotti hedelmää.

Kumpikaan ei varmaan olisi heti väittelyn jälkeen sanonut, että opimme muuta kuin olevamme eri mieltä. Jälkeenpäin tuo sananvaihto näyttäytyy minulle voimien mittelönä, jossa oppiminen ei edes ole tavoite tai millään tavalla keskeistä.

Jäljelle jää tarinan vähän kieroutunut opetus: keskustelua voi kyllä käydä vilpittömästi, mutta verbaalinen keskustelukumppanin kurkkuun käyminen tuottaa usein aivan yhtä tyydyttävän tuloksen.

Kirjoittaja on  yhteiskuntatieteilijä ja vapaa toimittaja.