Kolumni
27.04.2022

Kiistanalainen lempikirjailija

Teksti:
Mikael Tuominen
Kuvat:
Hermanni Sankelo

Nuorempana haaveilin urasta roolipelien parissa. Tarjosin tekstejäni alan lehdille ja sain kuin sainkin muutaman seikkailun julkaistuksi.

Kaksi niistä oli tarkoitettu lisämateriaaliksi Empire of the Petal Throneen, suosikkipeliini. Sain niistä jopa vähän rahaa. Olin haljeta onnesta.

Empire of the Petal Throne ilmestyi jo 1975. Se oli ensimmäinen roolipeli, jossa oli juoni ja miljöö. Aiemmissa lähinnä tapettiin hirviöitä ja ryövättiin aarteita. Peli kannusti eläytymään vieraan maailman vieraisiin arvoihin. Miljöö oli sekoitus Intiaa ja muinaista Väli-Amerikkaa. EPT oli myös ensimmäinen roolipeli, jonka taustatarinaan oli kirjoitettu HLBT-hahmoja.

Pelin suunnittelija oli minnesotalainen kielitieteilijä ja antropologi M. A. R. Barker (1929–2012). Hän oli nörtti kauan ennen kuin se oli muodikasta. Pitkän aikaa Barker oli minulle esikuva: professoritason tutkija, joka vapaa-ajallaan teki käänteentekeviä pelejä.

Tänä keväänä paljastui, että Barker oli pitkän linjan kansallissosialisti. Hän kirjoitti salanimellä uusnatsikirjallisuutta ja istui holokaustin kiistämiseen erikoistuneen The Journal of Historical Review’n toimitusneuvostossa vuosikaudet.

Barker tuntuu epätodennäköiseltä valkoisen ylivallan kannattajalta. Hän kääntyi islamiin 1952 ja sittemmin avioitui pakistanilaisen naisen kanssa.

Itse en koskaan ollut tekemisissä Barkerin kanssa. Ne, jotka olivat, ovat kuvanneet häntä älykkääksi ja huomaavaiseksi, mutta myös ylimieliseksi ja katkeraksi. Hän ei ollut ensimmäinen yliopistoihminen, joka linnoittautui norsunluutorniin ja hurahti ääriaatteisiin — tuskin viimeinenkään. Barker oli riittävän viisas pitämään asian salassa, muttei kuitenkaan niin viisas, etteikö olisi uskonut rotu- ja salaliittoteorioihin.

Olen viettänyt satoja tunteja Empire of the Petal Thronen parissa. En tuomitse niitä, jotka edelleen pelaavat sitä. Ehkä minäkin teen niin vielä joskus. Peli on ihan yhtä hyvä kuin aina ennenkin. Mutta hauskuus tuntuu yhtäkkiä kadonneen.

Minulle peli oli ajatuskoe radikaalin erilaisesta maailmasta, jossa ihmiset eivät pelkästään toimi eri tavalla vaan myös ajattelevat eri tavalla. Barkerille pelimaailman kunniakeskeinen velvollisuusetiikka ja jäykkä luokkayhteiskunta eivät välttämättä olleet pelkkä ajatuskoe.

Proffan aatteisiin olisi ehkä helpompi suhtautua, jos ne olisivat olleet alusta lähtien tiedossa. Nyt minusta tuntuu kuin minut olisi huijattu osalliseksi sellaiseen, missä en välittäisi olla mukana. Olen aina pitänyt ilkeästä, provosoivasta taiteesta. Olen ajatellut, että kauhusta voi nauttia olematta itse kauhea. Barker-paljastuksien jälkeen tunnen tarvetta itsetutkiskeluun, mutta en ole varma, uskallanko.