Mielipiteet
17.03.2022

Klassillisten kielten ja antiikin kulttuurin opiskelijoiden kannanotto Sapfo-esseeseen

Teksti:
Ida von Bagh, Katariina Lipsanen, Sanna Lukkarila ja Reetta Meriläinen

Ida-Maria Manninen kirjoittaa Tylkkärin numerossa 1/2022 Sapfon “kadotetusta äänestä”. Klassillisten kielten opiskelijoina ilahdumme nähdessämme Tylkkärin sivuilla antiikin kirjailijoita – erityisesti naisia, joiden osuus antiikin auktorien kaanonista on häviävän pieni.

Essee ei kuitenkaan päässyt täysin läpi klassikoiden seulasta. Haluammekin siis ottaa kantaa kirjoitukseen ja kiinnittää huomiota joihinkin siinä esitettyihin väitteisiin.

Ensimmäiseksi haluamme tehdä muutamia huomioita Mannisen väitteistä liittyen olemassa oleviin Sapfo-suomennoksiin. Manninen kirjoittaa: “Sapfon runoudesta on tehty suomenkielisiä käännöksiä viimeksi 1960-luvulla.” Tämä väite on yksinkertaisesti virheellinen.

Sapfon runojen käännöksiä on ilmestynyt 2000-luvulla, esimerkiksi vuonna 2001 Arto Kivimäen ja Sampo Vesterisen suomennoskokoelmassa Rakkaus ei koskaan lepää. Lisäksi hyvin tuore Poesian julkaisema esseistinen teos Huomioita Sapfon runoudesta (2021) sisältää Pieta Päällysahon suomennokset Sapfon runoista.

Esseessä myös esitetään: “Hänen [Sapfon] runoudestaan ei ole olemassa yhtään ajan tasalla olevaa suomennosta.” Manninen ei avaa ajantasaisuuden määritelmäänsä eikä suoraan kerro, mitä käännökseltä odottaa.

Pentti Saarikosken suomennos ei ole akateeminen eikä yritäkään olla sitä.  Se ei myöskään ole ainoa laatuaan. Edellä mainittujen tuoreimpien suomennosten lisäksi Sapfo-suomennoksia löytyy myös antiikintutkimuksen ja antiikin teosten suomentamisen tähdiltä Päivö ja Teivas Oksalalta.

Oksaloiden Kreikkalaisia kirjailijakuvia (1965) sisältää lähes kaikki Sapfolta säilyneiden runojen suomennokset ja sen voi siis nähdä täysimittaisena vaihtoehtona Saarikoskelle. Vastaavanlaisen käännöskokoelman on tehnyt myös Aapo Junkola (1966).

 

Manninen kirjoittaa suomennoksista: “Suomessa olisi kyllä asiantuntijoita, jotka pystyisivät tekemään erittäin ammattitaitoisia käännöksiä muinaisista teksteistä, jos sille olisi halukkuutta ja rahoitusta.” Manninen osuu osittain oikeaan.

On totta, että muinaiskreikkaa taitavia kääntäjiä ja tutkijoita löytyy, mutta resurssit suomenkielisille käännöksille ovat pienemmät. Vaikka jonkin verran rahoitusta muinaisten tekstien suomennoksiin löytyy, suomalaisella kirjallisuuden kentällä kustantaja suhtautuu jo suomennetun teoksen uudelleensuomentamishankkeeseen yleensä kielteisesti.

Klassikkokirjallisuus on jossain määrin poikkeus, mutta edellyttää hyvät perustelut. Vuonna 2014 löydetyistä uusista Sapfo-fragmenteista paljastui kaksi ennestään tuntematonta runoa, mutta niiden autenttisuus on kyseenalaistettu, eikä suomentamista voi siksi vielä harkita (Finglass ja Kelly 2021, 6). Kyse ei siis missään nimessä ole kääntämishalukkuuden puutteesta!

Myöskään Saarikosken ja Anne Carsonin käännösten vertaileminen ei ole aivan ongelmatonta. Käännösten välillä on vuosikymmeniä, niiden kohdekielet ovat aivan erilaisia ja myös lukijakunta on mittasuhteiltaan erilainen.

Saarikoski oli runoilija, kirjailija ja suomentaja, Carson taas on ansioitunut klassillisen filologian asiantuntija, professori, runoilija, kirjailija ja kääntäjä samassa paketissa.

Lienee ymmärrettävää, että Carsonin kaltaisia moniosaajia on vain muutamia. Lisäksi kääntäminen on aina valintoja: pyritäänkö seuraamaan tarkasti alkuperäistä tekstiä vai ennemminkin tuomaan esiin tekstin olemusta ja ydinsanomaa.

Kuten jokaisessa hyvässä käännöksessä, on Carsoninkin käännöksessä tehty valintoja, jotka eivät käy yksi yhteen alkuperäistekstin kanssa.

Mitä Saarikoskelta ei löydy ovat Carsonin kokoelman taakse kerätyt selitykset käännösvalinnoista ja runojen kontekstista, mutta se ei tee käännöksestä epäpätevää – Saarikosken käännöksen ei olekaan tarkoitus olla akateeminen vaan kaunokirjallinen.

 

Suomennosten ohella haluamme myös kommentoida joitakin esseen historiallisia väittämiä. Homeroksen ja Sapfon esittäminen yhdenvertaisina antiikin kirjallisuuden kentällä on epäloogista.

Tutkimuskirjallisuudessa tällaista mainitaan tapahtuneen Rooman keisariajalla (ks. esim. Penrose 2014, 432, alaviite 1), mutta kyse on vain yksittäisistä auktoreista. Sapfo oli yksittäinen historiallinen henkilö ja suuresti arvostettu runoilijatar, joka dominoi yhtä antiikin kirjallisuuden aikakautta.

Homeroksen kohdalla kyse on vuosisatojen mittaisesta oraalisesta traditiosta, puhumattakaan Homeroksen henkilön itsensä kiistanalaisuudesta.

Homeerisen runouden vaikutus kreikkalais-roomalaisessa maailmassa, niin historiankirjoituksessa, kulttuurissa kuin kulttuuri-identiteetissä, on ollut massiivinen verrattuna Sapfoon, joka jää lähinnä kirjalliseksi esikuvaksi.

Tämän vuoksi eepokset ovat säilyneet paremmin, mikä on itsessään erittäin harvinaista. Mainittakoon, ettei näitä homeerisia eepoksiakaan ole kovin tiuhaan suomennettu uudelleen.  

Haluamme kiinnittää huomiota myös esseessä mainittuun tarinaan Sapfon tekstien polttamisesta. Vaikka esseessä mainitaan, että kyse on tarinoista, sosiaalisessa mediassa osa lukijoista on ottanut nämä tarinat tosiasioina.

Mannisen tekstissä mainitut legendat siitä, että kristityt olisivat järjestelmällisesti tuhonneet Sapfon teoksia, perustuvat nähtävästi kahden renessanssioppineen, italialaisen Gerolamo Cardanon (1501–1576) ja ranskalaisen Joseph Justus Scaligerin (1540–1609), kertomuksiin.

Cardano kertoo vuonna 1544 julkaistussa teoksessaan De Sapientia siitä, kuinka Konstantinopolin arkkipiispa ja kirkkoisä Gregorios Nazianzilainen (noin 330–389) tuhosi Sapfon ja muiden kreikkalaisten auktorien tekstejä 300-luvulla.

Cardanon tekstin ja väitetyn tapahtuman välissä aikaa on kulunut yli tuhat vuotta, eikä väitetystä tuhoamisesta ole olemassa aikalaislähteitä. Scaliger taas väittää paavi Gregorius VII:n määränneen kaikki Sapfon tekstit poltettavaksi vuonna 1073.

Tästäkään tapahtumasta ei ole olemassa aiempia mainintoja, ja aikaa väitetyn tapahtuman ja kirjoituksen välissä on noin 500 vuotta. (Cardano 1544, 62; Reynolds 2001, 81; ks. myös Penrose 2014, 422.) Sapfon runojen tarkoituksenmukainen tuhoaminen näyttää siis olleen renessanssissa syntynyt narratiivi.

 

Cardanon ja Scaligerin teksteihin liittyvien lähdekriittisten ongelmien vuoksi väitettyjen tapahtumien todenmukaisuuteen täytyy suhtautua varauksella. Huomionarvoista on, että tutkimuskirjallisuudessa näihin kertomuksiin viitataan usein juuri legendoina evidenssin vähäisyyden vuoksi (ks. esim. Penrose 2014, 415–416; Johnson 2021, 30).

Margaret Williamson huomauttaa, että runojen katoamisessa kyse on kuitenkin mitä todennäköisemmin taudista, joka on vaivannut suurinta osaa antiikin teksteistä: kiinnostuksen väheneminen, kirjallisuuden trendien muuttuminen ja niiden myötä tekstien vähenevä kopioiminen, jonka kautta antiikin tekstit ovat meille yleensäkin säilyneet.

Williamson jatkaa, että yleisestikin lyyristä runoutta kirjoittaneiden Sapfon aikalaisten tekstien säilyminen ensimmäiselle vuosituhannelle on ollut poikkeuksellista. (Williamson 1995, 41.)

Lisäksi Sapfon käyttämä harvinaisempi aiolilainen murre attikalaismurteen (ja myöhemmin koine-kreikan) hallitsemassa kreikkalaisessa maailmassa vaikutti tekstien huonoon säilymiseen (Powell 2007, 45–46). 

Tämä ilmiö on yksi antiikintutkimuksen suurimmista haasteista; meille säilynyt antiikin kirjallisuus on mitättömän pieni siivu kaikesta siitä, mitä antiikissa on kirjoitettu ja luettu, ja perusteet tekstien kopioimiselle ovat muuttuneet jatkuvasti; moni aikanaan hyvin merkittävä ja luettu teos on siksi kadonnut. Sapfo ei siis ole tässä mikään poikkeus.

Kysymykset Sapfon kirjoitusten säilymisestä, kääntämisestä sekä historian saatossa tehdyt tulkinnat ja arvostelmat hänen persoonastaan ja seksuaalisuudestaan eivät ole yksioikoisia.

Tiedämme, että hänestä on tehty virheellisiä vahvasti heteroseksualisoivia tulkintoja historian varrella ja että meidän päiviimme säilynyt antiikin kirjallisuuden kaanon on päätähuimaavan miesvoittoinen.

Meidän tulisi kuitenkin pysyä kriittisinä ja alleviivata, mikä tieto on legendaa, mitkä ongelmat ovat jo takana ja mistä meillä on todellista evidenssiä. Kuten Manninen toteaa, on hyvä tunnustaa historiankirjoituksen muodostamat vääristymät, mutta samalla tulisi huomioida että monet näistä on jo korjattu, eivätkä vääristä nykykäsitystämme Sapfosta.

Kysymys Sapfon rakkausrunojen kohteista ei ole ollut ihmetyksen aihe vuosikymmeniin, ja on itse asiassa Sapfoa käsiteltäessä ensimmäinen hänestä esiin nouseva seikka (mm. Natoli & Rawles 2014, 343; Boehringer 2014, 154).

Antiikin tutkijoille on itsestään selvää, että antiikin tekstejä lukiessa törmää väistämättä homoeroottiseen materiaaliin, eikä sitä ole siis tarpeen piilotella käännöksissäkään. Nykytutkimuksen valossa myös Oodi Afroditelle -käännöskiistasta on päästy sopuun hyvän aikaa sitten.  

 

Kyseisessä esseessä olisi voitu hyödyntää Turun yliopiston omien klassikkojen asiantuntemusta. Kieli- ja käännöstieteiden laitokselta nimittäin löytyy klassillisten kielten ja antiikin kulttuurin oppiaineryhmä, joka on erikoistunut nimenomaan esseessä esitettyihin ongelmiin ja Sapfo tuleekin opinnoissamme usein vastaan.

Sapfo on ollut vuosisatoja arvostettu runoilija niin antiikissa kuin renessanssista eteenpäin, ja on kummallista, että essee esittää hänet jonkinlaisena historioitsijoiden tiiviisti varjelemana salaisuutena ja läpi historian hänen sukupuolestaan ja seksuaalisesta suuntautumisestaan johtuvan kohdennetun hyökkäyksen kohteena.

Kun tähän narratiiviin kytketään nykypäivän asiantuntijoiden kuviteltu haluttomuus suomentaa Sapfon runoja, maalataan virheellistä ja taantumuksellista kuvaa antiikintutkimuksen alasta.  

 

Klassillisten kielten ja antiikin kulttuurin opiskelijat, Turun yliopisto

Ida von Bagh, Katariina Lipsanen, Sanna Lukkarila ja Reetta Meriläinen

 

Lähteet

Boehringer, Sandra (2014) “Female Homoeroticism”. Teoksessa Thomas K. Hubbard (toim.) A Companion to Greek and Roman Sexualities, Chichester: John Wiley & Sons, Incorporated, s. 154–167.
Cardano, Gerolamo (1544) De Sapientia. Nürnberg: Petreius.
Finglass, P. J. & Kelly, Adrian (2021) “Introduction”. Teoksessa Finglass,  & Kelly, Adrian (toim..), The Cambridge Companion to Sappho, Cambridge: Cambridge University Press, s. 1–10.
Johnson, Marguerite (2013)  Sappho. Lontoo: Bloomsbury.
Kivilo, Maarit (2021) “Sappho’s Lives”. Teoksessa P. Finglass & A. Kelly (toim..), The Cambridge Companion to Sappho, Cambridge: Cambridge University Press, s. 11–21.
Natoli, Bartolo & Rawles, Richard (2014) Erotic Lyric. Teoksessa Thomas K. Hubbard (toim.) A Companion to Greek and Roman Sexualities, Chichester: John Wiley & Sons, Incorporated, s. 342–358.
Penrose,  Walter Jr. (2014) “Sappho's Shifting Fortunes from Antiquity to the Early Renaissance”. Journal of Lesbian Studies, 18:4, s. 415-436.
Reynolds, Margaret (2001) The Sappho Companion. New York: Palgrave.
Powell, J. (2007) “The Text of Sappho’s Poems”. The poetry of Sappho. Oxford: Oxford University Press, s. 45–48.
Williamson, Margaret (1995) Sappho's immortal daughters. Cambridge: Harvard University Press.
 
Suomennokset
Kivimäki, Arto & Sampo Vesterinen (2001) Rakkaus ei koskaan lepää: antiikin runoja rakkaudesta. s.13–15. Helsinki: Tammi.
Oksala, Päivö & Teivas Oksala (1965) Kreikkalaisia kirjailijakuvia. S. 55–62. Helsinki: Otava.
Sapfo (1984) [1969] Iltatähti, häälaulu. Suomentanut Pentti Saarikoski. Helsinki: Otava.
Sapfo (2000) [1966] Sapfon runoja. Suomentanut Aapo Junkola. Helsinki: Wsoy.
Päällysaho, Pieta (2021) Huomioita Sapfon runoudesta. Helsinki: Osuuskunta Poesia.