Kolumni
16.04.2021

Kolumni: Kun naisiin kohdistuvasta väkivallasta alettiin puhua, lähipiirini miehistä kuoriutui #NotAllMen-aktivisteja – se tekee keskustelusta mahdotonta

Teksti:
Ennu Leiwo
Kuvat:
Teemu Perhiö

Maaliskuun kolmantena päivänä 2021 Sarah Everard, 33, murhattiin Etelä-Lontoossa, matkalla ystävän luota kotiin.

Murhan seurauksena keskustelua miesten naisiin kohdistamasta väkivallasta alettiin käydä kiivaasti ympäri maailman, niin perinteisissä medioissa kuin erilaisilla sosiaalisen median alustoilla.

Erityisesti naiset ovat nostaneet somessa esiin kokemuksia ja ajatuksia sukupuolistuneesta väkivallasta ja sen uhasta. Sosiaalinen media on täyttynyt tunnisteesta #TextMeWhenYouGetHome – vapaasti suomennettuna ”lähetä viesti, kun pääset kotiin”.

Niin sanotussa someaktivismissa on ongelmansa, mutta nyt käyty keskustelu on tuntunut tärkeältä ja paljastavalta.

Olen jo vuosia keskustellut sukupuolistuneesta väkivallasta niin yksityisesti ei-miespuolisten ystävieni kanssa kuin myös puolijulkisesti sosiaalisessa mediassa.

Aiheen käsitteleminen miesten läsnäollessa on kuitenkin tuntunut vaikealta jo pitkään. Olen välttänyt aihetta, koska reaktiona siitä puhumiseen on tavannut olla hiljaisuus tai puolustautuminen.

Kun keskustelua käydään henkilökohtaisesti koskettavista aiheista itselle rakkaiden ihmisten kanssa, tuntuvat piittaamattomuus ja kyseenalaistukset sellaisilta iskuilta vasten kasvoja, jotka mieluummin vältän.

Nyt kiihtyneen some-keskustelun myötä useat lähipiirini miehet ovat kuitenkin halunneet puhua aiheesta kanssani. Mitä minä ajattelen, millaisia kokemuksia minulla on?

Alkuun ilahduin. Minulle tärkeitä miehiä todella kiinnostavat kokemukseni ja ajatukseni, sekä toisaalta myös asiantuntemukseni – opiskelenhan nimenomaan sukupuolentutkimusta. Tähän keskusteluun minulla voisi olla paljon annettavaa.

Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, ettei keskustelu voisi johtaa mihinkään. Melko lailla ainoa vastakaiku, jonka sain, oli nimittäin: nyt yleistät rajusti. Syytätkö minua raiskaajaksi. Entä miesten ongelmat. Not all men, eivät kaikki miehet.

Ja keskustelu vesittyy.
 

Miksi reaktio on tällainen? On tietysti totta, etteivät kaikki miehet raiskaa ja murhaa naisia. Luojan kiitos, eivät – muuten naisia ei varmaan kovin montaa enää olisikaan.  Ymmärrän sen verran.

Kuitenkin jos ensimmäinen reaktio on puolustuspuhe eikä esimerkiksi huolestuminen ja rakenteellisen muutoksen vaatiminen, on jokin perustavanlaatuisesti pielessä. Kasvokkain lausuttu tai Instagramiin postattu #NotAllMen ei varsinaisesti ole osoitus myötätunnosta.

Eivät kaikki miehet. Ymmärrän argumentin helppouden. Julkinen käsien peseminen asiasta tai asettuminen puolustuskannalle ovat inhimillisiä reaktioita siihen, että kokee tulevansa syytetyksi ilman selkeitä perusteita. Syyttäväksi tulkittu keskustelu voi tuntua vaikealta käsittää, sillä eivät kaikki miehetkään ole elämän ”voittajia”.

Miehilläkin on ongelmia – miksi siis puhua juuri ”naisten ongelmista”? Suunnilleen tämä on ajatusketju, joka esimerkiksi niin sanotun men’s rights -puheen takana usein vaikuttaa.

Näen tarpeen, jota tällainen miesasia-aktivismi on täyttävinään, sillä miesten ongelmista on tärkeää puhua. Miehen rooli on kulttuurissamme yhä kapea, ja mieheyteen kohdistuu paljon yhteiskunnallisia paineita. Miesten itsemurhaluvut ovat korkeita, ja miehet kärsivät paljon muun muassa yksinäisyydestä ja muusta huono-osaisuudesta.

Miesten ongelmista ei voi kuitenkaan puhua naisiin kohdistuvaa sortoa mitätöiden. Kyse on nimittäin yhdestä ja samasta rakenteesta, niin sanotusta patriarkaatista, joka vahingoittaa niin naisia kuin miehiäkin.

Mikäli miesten ongelmia todella tahdotaan tarkastella, huomio kannattaakin kiinnittää patriarkaatin ytimeen: kulttuurissamme jatkuvasti tuotettuun hierarkiaan maskuliinisen ja feminiinisen välillä.
 

Pohjimmiltaan kaikissa sukupuolistuneissa ongelmissa on kyse yhdestä järjestelmästä, joka näkee feminiinisen maskuliinista vähempiarvoisena – riippumatta siitä, nähdäänkö se miehessä vai naisessa.

Maskuliinisiksi mielletyt ominaisuudet, kuten järki, voima, toiminta ja tuottava työ arvotetaan korkeammalle kuin feminiinisiksi mielletyt tunne, huolenpito, passiivisuus ja tuottamaton, esimerkiksi hoivatyö.

Pojalle opetetaan jo pienenä, että herkkyys, hoiva ja muu ”naismainen” käytös ovat jotain epätoivottua. Väkivaltaisuus sen sijaan on arvostettava ominaisuus – sitoohan maamme miehiä niin sanottu maanpuolustusvelvollisuuskin, jonka koko ajatus perustuu kuvaan miehestä, joka käyttää valtaa ja väkivaltaa.

Voima ja väkivalta palkitaan, mutta mikään kulttuurissamme ei kannusta poikia ja miehiä tunnetaitojen kehittämiseen, saati elämään monipuolisina ihmisinä, joissa feminiininen ja maskuliininen kietoutuvat toisiinsa tasa-arvoisina osina elämää.

Puhe miesten oikeuksista on sinänsä tärkeää. Kuten muillakin ihmisillä, on pojilla ja miehillä oltava oikeuksia – oikeus esimerkiksi hoivaan, rakkauteen ja huolenpitoon. Miehillä on oltava oikeus kieltäytyä väkivallasta sekä oikeus näyttää tunteitaan ja saada apua ongelmiinsa.

Miesten ongelmien aiheuttajia ja miesten hyvinvoinnista oikeasti kiinnostuneiden miesten vastustajia eivät kuitenkaan ole naiset. Tähän miesasialiike usein kompastuu.

Kamppailua miesten oikeuksista ei käydä vähättelemällä naisiin kohdistuvia rakenteellisia ongelmia, joita, kyllä, juuri miehet ylläpitävät. Miesten ongelmia ei korjata naisvihalla. Ainoa ratkaisu on vastustaa aktiivisesti naisvihaa ja systeemiä, joka alentaa feminiinistä maskuliinisen kustannuksella.

Tarvitaan rakenteellista ymmärrystä, solidaarisuutta, rakkautta, kuuntelemista ja kuulemista sekä toimimista yhdessä. Niinpä kun seuraavan kerran meinaat sanoa ”eivät kaikki miehet”, mitä jos kysyisitkin: ”Mitä tälle voisi tehdä?”. Lopputulos saattaa yllättää positiivisesti.
 

Lue lisää

”Ooksä homo kun sä luet kirjoja” Juhani Brander sai kuulla armeijassa – vuosia myöhemmin hän tiivisti miehisyyden kummallisuudet kirjaksi

Kirjallisuus on kautta aikain ollut miehistä touhua, mutta nykyään pojat eivät enää lue. Branderin mukaan syynä on huono miehen malli. (4/2020)

”Tätä ei ole enää edes kiinnostavaa analysoida” – Politiikan sukupuolikeskustelussa on palattu sotienjälkeiseen aikaan, erikoistutkija Mona Mannevuo sanoo

Esseessään Jasmin Vahtera pohtii, millaisia ongelmia keskusteluun politiikasta ja sukupuolesta liittyy. (5/2020)

Arkistoista: Toinen sukupuoli

Syrjäytyvän, aseisiin velvoitetun ja nuorena kuolevan miehen ongelmien ratkaiseminen kiinnostaa kaikkia, mutta jalo tavoite ei lopeta ajatussuuntien asemasotaa. (2015)