Kolumni
01.04.2021

Kolumni: Tein kursseja Japaniin ja ero etäopiskelukulttuurissa on valtava – välissämme on valtameriä, mutta yhteys on silti tiiviimpi kuin Turussa

Teksti:
Mimosa Jaskari
Kuvat:
Teemu Perhiö

Syksyllä 2019 muutin takaisin Suomeen ja ensimmäistä kertaa Turkuun opiskellakseni maisteriksi.

Olin asunut viimeiset kolme vuotta Lontoossa alempaa korkeakoulututkintoa suorittaessani. Lukukausimaksut ja kansainvälisen metropolin hurja hintataso ajoivat porsaan kotiin.

Paluumuuttajan kulttuurishokki on aina pahempi kuin muualle lähtiessä. Olin jo muuntautunut henkisesti lontoolaiseksi maailmankansalaiseksi.

Nautin pikkukaupungin tunnelmasta, mutta ihmiset toimivat niin eri tavalla, kuin mihin olin tottunut. Jo orientaation ensimmäisenä päivänä valtavan auditorion hiljaisuus kummastutti.

Kesti pitkään oppia suhtautumaan suomalaiseen jurouteen huumorilla. Ystäväni sanoi, että kannattaa kuvitella olevansa Aki Kaurismäen elokuvassa.

Olen luonteeltani ekstrovertti, ja minulle toimii parhaiten sosiaalinen opiskelutyyli. Seminaarihuoneiden ringeissä poukkoilevat keskustelut ja uudet ideat motivoivat enemmän kuin pelkät opettajavetoiset monologit.

Samanlaisiin keskusteluihin harvoin enää pääsin Turun yliopistossa. Minä ja muutama ulkomailla aiemmin opiskelleista kavereistani tunsimme jatkuvasti olevamme ainoat äänessä.
 

Kun korona muutti koko arjen, kokemus opiskelun yksinäisyydestä kärjistyi entisestään.

Kommunikaatio ruudun välityksellä on niin kovin vaikeaa: on mahdotonta sisäistää kaikki ne pienet sanattomat viestit ilman fyysistä läsnäoloa.

Jännittää enemmän avata suunsa, kun tietää kaikkien tuijottavan omaa kuvaa. Suurin osa kursseista vaipui syvään hiljaisuuteen, pahimmillaan pimeyteen, mustien ruutujen mereksi Zoomin ikkunassa.

Pahimpia ovat olleet pienryhmäkeskustelut. Kun itse luennolla ei kannusteta aktiiviseen osallistumiseen, ja sitten hypätään pienryhmiin juttelemaan, kamerat pysyvät pois päältä. Välillä myös mikit ovat hiljennettynä.

On mahdotonta tietää, ovatko muut edes paikalla. Mutta toisaalta, miksi he vaivautuisivat pitämään Zoomin päällä, jos läsnäolo ei edes ole pakollista?

On raskasta vetää keskusteluja viikko viikon perään, kun haluaisi keskittyä oppimiseen ja ajatusten vaihtamiseen. Vuoropuhelut pimeiden ruutujen kanssa eivät anna voimaa, vaan vievät sitä.

Hiljaisuus käy painostavaksi. Kun break out roomit avataan, sydän hyppää kurkkuun. Edessä oleva kokemus on aina arpapeliä.
 

Tänä keväänä olen perutun vaihdon vuoksi suorittanut etäkursseja myös japanilaisessa Kansai Gaidain yliopistossa.

Ero etäopiskelukulttuurissa on valtava. Opettajat kehottavat pitämään kamerat päällä ja kyselevät kuulumisia tunnin alussa. Mitä kuuluu Suomeen, entä Amerikkaan? Opiskelutovereiden välissä on valtameriä, mutta yhteys on silti tiiviimpi.

Tärkein ero on se, että niin opettajat kuin yliopistokin kannustavat mahdollisimman normaaliin vuorovaikutukseen. Saatetaan kysyä kysymyksiä suoraan, mutta ilman painetta oikeista vastauksista.

Yksin koneen äärellä puheenvuoron ottaminen tuntuu oudolta, mutta yleensä siihen auttaa parhaiten se ensimmäinen potku. Kun kerran avaa suunsa, kummalliseen tilanteeseen alkaa pikkuhiljaa tottua.

Koska kansainvälisiä opiskelijoita ei saatu paikan päälle, vaihtoyliopisto tukee opiskelun ulkopuolista sosiaalista toimintaa myös etänä. On kielikahviloita ja opiskelijoiden järjestämiä tapahtumia.

Aikaerot otetaan huomioon, jotta kursseille ja tapahtumiin on mahdollista osallistua eri puolilla maailmaa. Pelkkä tieto siitä, että on mahdollista tavata opiskelutovereita rennossa ympäristössä auttaa tuntemaan olonsa osaksi yliopistoyhteisöä.
 

Turun yliopistolla on tässä suhteessa paljon parannettavaa. Tiedotteissa korostetaan sitä, miten opiskelijoiden hyvinvointi huomioidaan. Konkreettisia toimia ei juuri kuitenkaan näy.

Muutaman hengen keskusteluryhmät eivät riitä, kun etäopiskelu käy raskaasti suurimman osan meistä jaksamiselle. Eri tiedekunnat ovat eriarvoisessa asemassa, koska toisille on pakko järjestää myös lähiopetusta.

Aine- ja harrastusjärjestöjen sopeutuminen etäaikaan on vaihtelevaa, ja ilman fyysisiä tapahtumia tuntuu vaikealta hypätä mukaan uusiin kuvioihin.

Rakenteellisen tuen puutteessa olen tarrautunut kynsin ja hampain omaan turvaverkkooni. Vertaistukihetket opiskeluaiheista ovat pitäneet pään parhaiten pinnalla. Jos ihan kaikilla on vaikeaa, miten pärjäävät fuksit, jotka eivät ehtineet kunnolla tutustua kurssikavereihinsa?

Mustat nelikulmiot eivät enää yksinkertaisesti riitä normaaliksi sosiaaliseksi kanssakäymiseksi, kun paristot alkavat pitkittyneen tilanteen takia vedellä viimeisiään.
 

Lue lisää

”En ole päässyt kokemaan minkäänlaista kiinnittymistä yhteisöön”, sanoo fuksi Siiri Turunen – mitä käy koulutuksen laadulle, kun lähiopetusta ei saa?

Turun yliopisto jatkaa pääosin etäopetuksesta kevään loppuun – kaikille opiskelijoille tulee kuitenkin tarjota lähiopetusta, rehtori Jukka Kola kertoo Tylkkärin haastattelussa. (6/2020)

“Palautuksen jälkeen istuin vain yksin himassa ruokapöydän ääressä” – tältä tuntuu valmistua maisteriksi korona-ajassa, yhdeksän graduntekijää kertoo

Toimittaja Sara Koiraselle poikkeustila mahdollisti graduun paneutumisen. (3/2020)

Selviytymispäiväkirja: Kuplassa

Yksi lihansyöjäkasvi, yksi asunto, neljä viikkoa. Toimittaja Vy Tramin poikkeustilapäiväkirja. (3/2020)