Mielipiteet
20.05.2021

Kommentti: Verkkojulkaisun kehittämistä suositteleva ylioppilaslehtiselvitys ei tutkinut ollenkaan lehtien verkkojulkaisuja – mutta sentään toteaa, että printin lakkautus ei ole ratkaisu

Teksti:
Teemu Perhiö
Kuvat:
Anni Savolainen

Viestintäluotsi Oy:n selvitys suomalaisista ylioppilaslehdistä on valmistunut. HS Säätiö tuki sitä 81 500 euron apurahalla.

Luettuani 45-sivuisen dokumentin kahteen kertaan en voi kuin ihmetellä, mihin rahat ovat menneet, ja miksi selvityksen tekemisessä kesti niin kauan.

Suurilta osin selvitys referoi vanhoja lehtijuttuja ja tutkimuksia kuin keskiverto Wikipedia-artikkeli. Isoin anti tulee ylioppilaskuntatoimijoiden haastatteluista, mutta niiden hyödyntäminen jää epämääräiseksi sitaattinosteluksi ja puhuva pää -tyyliseksi lifestyle-sisällöksi.

Sinänsä selvityksen kysymyksenasettelu on hyvä. Se kysyy, mikä on ylioppilaslehtien journalismin arvo ja mitkä ovat niiden tulevaisuuden näkymät.

Tässä ajassa jokaisella medialla on haasteena säilyä relevanttina ja lukijaa kiinnostavana. Puhumattakaan niukasti resursoiduista ylioppilaslehdistä, joissa on yleensä vain päätoimittaja ja yksi toimittaja sisältöjä tekemässä.

Mutta oliko jossain vaiheessa epäselvää, mikä on ylioppilaslehtien journalistinen arvo? Ja antaako selvitys vastauksia tulevaisuuden haasteisiin – työkaluja, joilla selättää median murrosta?
 

Aluksi pitää todeta, että selvityksessä on kaksi ilmeisen vakavaa puutetta.

Ensimmäinen on sen tausta-aineistoksi tehty sähköinen lukijakysely. Se ei saanut tarpeeksi vastauksia, vain 284 kappaletta. Niistä 107 oli Turun ylioppilaslehteä koskevia.

Kyselyn pienen vastaajamäärän takia sitä käytettiin selvityksessä vain suuntaa antavana. Vertailun vuoksi: Tylkkärin oma lukijakysely vuodelta 2017 sai 556 vastausta, ja se tehtiin lehtibudjetista.

Kaiken lisäksi selvityksen tekijät jättivät mainostamisen ylioppilaskuntien harteille, työnjakoa kuitenkaan tarkemmin avaamatta. Taloudellista tukea ei herunut eikä ylioppilaskuntia juurikaan pidetty ajan tasalla kyselyn tilanteesta. Jos tekijät huomasivat heikon vastausprosentin, eikö siihen olisi voitu yrittää puuttua?

Toinen merkittävä puute on vinoutunut lähtöasetelma. Selvitys painottaa yhteenvedossaan verkon tärkeyttä, mutta siinä ei ole ollenkaan tutkittu sitä, mitä ylioppilaslehdet tekevät jo nyt verkossa. Sisältöanalyysi on tehty vain printtinumeroiden pohjalta.

Tylkkärin suurin kampusanti on kuitenkin nimenomaan netissä. Olemme seuranneet muun muassa teknillisen tiedekunnan perustamista, edustajiston toimintaakampuskehitystäTurun ylioppilasteatterin tilakriisiä ja koronan vaikutuksia pääasiassa verkkojulkaisussamme.

Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvässä printissä ei ole mieltä kertoa vanhentuneita uutisia.

Myös esimerkiksi Helsingissä ilmestyvä Ylioppilaslehti on vastaavista syistä uutisoinut verkkopainotteisesti muun muassa edustajistovaaleista sekä pandemiatilanteesta ja sen vaikutuksesta opiskelijoiden jaksamiseen.

Webinaarissa Viestintäluotsin osakas Pasi Kivioja sivuutti kritiikin ja kutsui sisältöanalyysia sivujuonteeksi. Twitterissä hän sanoi, että ihan kaikkea ei ehtinyt tutkia.

En kuitenkaan keksi, mikä olisi ollut olennaisempi asia tutkia. Kun lähtökohdat ovat virheelliset, tutkimus menee lopputuloksen kannalta olennaisissa kohdissa mutuiluksi. Tätä havainnollistaa seuraavakin kohta selvityksen loppupuolelta: ”Jos ylioppilaslehden digitaalista ulottuvuutta ei kehitetä nyt, lehden toimintakyky ja tuotot ovat ainoastaan painetun lehden varassa.”

Miten näin voi sanoa, kun Tylkkärikin on kehittänyt verkkosisältöä printin rinnalla?

Jos selvityksen tekijät olisivat käyneet lehtien verkkosivuilla ja sosiaalisen median kanavissa tai kysyneet päätoimittajilta, millaista kehitystyötä on tehty, he olisivat huomanneet, että töitä digitaalisen ulottuvuuden kehittämiseksi tehdään jatkuvasti.

Kivioja kommentoi selvityksen taustoja omasta näkökulmastaan Tylkkärin aihetta käsittelevässä uutisessa.
 

Keskeisessä osassa selvitystä ovat yksilö- ja ryhmähaastattelut. Niitä suoritettiin neljässä eri ylioppilaskunnassa. Minuakin jututettiin noin tunnin ajan.

Johtopäätökset näiden haastatteluiden pohjalta näyttävät välillä misinformatiivisilta: ”päätoimittajien haastatteluissa kävi ilmi Oulun ylioppilaslehden ja tamperelaisen Visiirin voimakas painottuminen paikallisiin asioihin ja opiskelijaelämän ilmiöihin”.

Muotoilu on omituinen. Käykö sisältöpainotus ilmi siis puheista eikä itse sisällöstä? Miksi sisällöstä puhutaan, jos sitä ei ole tutkittu?

Myös Tylkkäri keskittyy vahvasti paikallis- ja kampusasioihin. Ilmiöjuttuihinkin on pyritty löytämään paikallinen tai opiskelijan arkeen kytkeytyvä lähestymiskulma, jos mahdollista.

Selvityksen tutkimuksellinen ote on muutenkin hatara. Tämä tulee hyvin ilmi, kun selvitys esittelee kyselytuloksia yhteisöllisyyden näkökulmasta.

Suurin osa vastaajista piti opiskelijoiden yhteisöllisyyden luojista tärkeimpinä järjestötoimintaa, juhlia ja luentoja – siis sosiaalista toimintaa. Kampuksenkin valitsi 10 prosenttia vastaajista, siellähän muita opiskelijoita kohdataan.

Vastausvaihtoehtoja sai valita kuitenkin vain kolme kappaletta. Ei liene yllätys, että vain 4 prosenttia vastaajista nosti ylioppilaslehden top-3:een.

Selvityksessä tämä sanoitetaan niin, että ”ylioppilaslehtien rooli nähtiinkin opiskelijoiden yhteisöllisyyden rakentamisessa melko vähämerkityksisenä”.

Onko tulkinta täysin perusteltavissa? On vaikea nähdä, että tuollaisella kysymyksenasettelulla saisi relevanttia tietoa nimenomaan ylioppilaslehdistä.
 

Oma lukunsa on HS Säätiön myöntämän apurahan suuruus. Se vastaa ylioppilaslehden vuosibudjettia tai hyvin palkatun konsultin vuosiansiota. Katsotaan mitä sillä on saatu aikaan.

”Norjalainen vesivoima on ympäristöystävällisempää kuin saksalainen ruskohiili.”

”Viisivärisen, lakkayksiköllä varustetun Heidelberg Speedmaster XL 105 -painokoneen valmistaminen aiheuttaa täsmälleen 218321,57 kilogramman suuruisen hiilidioksidipäästön–luku oli neljänneksen pienempi kuin mitä oli odotettu, kertoi Graafisen teollisuuden Painovoimaa-lehti vuonna 2010.”

Pääasiassa selvityksessä luetellaan faktoja, referoidaan lehtijuttuja tai todetaan itsestään selviä asioita. Kokonaisuutena se muistuttaa aika paljon opinnäytetyötä.

Jos tulkintoja esitetään, niitä ei välttämättä perustella. Esim. Tylkkäri edustaa heidän nähdäkseen ”keskivertoa” suomalaista ylioppilaslehteä – mutta näkemystä ei mitenkään avata.

Entäs tämä itsestäänselvyys:

”Ilmoitusmyynnin kannalta on tärkeää, että myytävä tuote on sisällöltään mahdollisimman paljon kohderyhmää kiinnostava ja että painetun lehden jakelu ja/tai digitaalinen tavoittavuus ovat hyvällä tolalla. [...] Ilmoitusmyynti tarvitsee tuekseen täsmällisiä levikki-ja kohderyhmätietoja sekä tarkkoja tietoja digitaalisten kanavien kävijöistä.”

Ahaa!

”Yliopistojen henkilökuntaa ei haastateltu tähän selvitykseen, mutta ylioppilaslehden arvoa yliopistolle kysyttiin ylioppilaskuntien edustajilta ja ylioppilaslehtien päätoimittajilta. Vastaajien mukaan yliopiston henkilökunta lukee lehteä ja seuraa sieltä opiskelijoiden sielunmaisemaa.”

Ai päätoimittajien mukaan henkilökunta seuraa lehdistä opiskelijan sielunmaisemaa?

Kysymykseen ”Mitä vaikutuksia on sillä, että ylioppilaslehti lakkautetaan”, annetaan vastaus: ”Täysin neutraalia asiantuntijavastaajaa ei tähän kysymykseen taida löytyä, sillä ylioppilaslehdillä on äänekkäät puolustajansa journalistien joukossa ja toisaalta edaattoreilla voi olla poliittinen näkemys joko lehden puolesta tai sitä vastaan.”

No kiitos tiedosta!
 

Entä ne lopputulemat, itse pihvi?

Ylioppilaslehtien merkitykseksi nostetaan opiskelijan äänen esille tuominen ja vallan vahtikoirana toimiminen – mutta jälkimmäinen saattaa aiheuttaa konflikteja rahoittajan eli ylioppilaskunnan kanssa, todetaan.

Riskiksi todetaan lukijasuhteen heikkeneminen, joka taas johtuu selvityksen mukaan paitsi lehtien sisällöistä myös niiden julkaisumallista: printti tavoittaa paremmin, mutta harvennettu julkaisuväli ei ylläpidä lukijasuhdetta. Verkossa tavoittavuutta taas on hankalampi saada.

Selvityksessä onneksi korostetaan sitä, että printin lakkauttaminen ei ole kestävä säästökeino: ”painokustannukset muodostavat verraten pienen osan kustannuksista” ja siksi ”ilmestymiskertojen vähentäminen ei ole kestävä säästökeino sen ilmoitusmyynnille ja lukijasuhteelle aiheuttaman haitan vuoksi”.

Ylioppilaslehtien pitää kuitenkin kehittyä ja sopeutua mediaympäristön muutoksiin, selvityksessä esitetään (tosin, kuten aikaisemmin osoitettiin, tätä jo tehtyä sopeutumista ei oltu tutkittu).

”Kustantajana toimivilta ylioppilaskunnilta lehtien jatkuminen ja niiden talouden pysyminen nykyisellä tasolla vaatisi lisäpanostuksia muun muassa digitalisointiin, lehden tavoittavuuden kehittämiseen ja ilmoitusmyyntiin.”

Thank god! Nyt saamme edarilta lisää rahaa.
 

Minulla olisi heti parikin ideaa, miten rahat olisi voinut käyttää paremmin ylioppilaslehtien hyväksi.

Kaiken olisi voinut investoida suoraan lehden tekemisen edellytyksiin. Monesta toimituksesta puuttuvat hyvät AV-laitteet, verkkosivutkin kaipaisivat päivitystä.

Tai sitten niiden avulla olisi voinut kokeilla jotain uutta, vaikka kehittää yhteisen äpin ylioppilaslehdille tai palkata pariksi vuodeksi yhteisen toimittajan.

Vielä parempi: rahat olisi voinut jakaa oikeiden kanditöiden tekijöille. Anteliaalla 5 000 euron apurahalla olisimme saaneet 16 opinnäytetyötä.

Ehkä joku niistä olisi voinut selvittää, kuinka monta eri formaattiselvitystä ylioppilaslehdistä vielä tarvitaan.

Hakemus säätiölle vetämään!
 

Lue lisää

81 500 euron ylioppilaslehtiselvitys suosittelee ylioppilaskuntia panostamaan lisää lehtien digitalisointiin – printti tavoittaa yhä verkkoa paremmin

Selvitys sai kritiikkiä sisältöanalyysin puutteista. Kyselytutkimus taas ei saanut tarpeeksi vastauksia, jotta sitä olisi voitu hyödyntää kattavasti. (3/2021)

Essee: Haukuton kampus – ylioppilaskuntien vahtikoirat ovat pulassa, kun opiskelijoita ajatellaan vain asiakkaina

Jos on seurannut ylioppilaslehtiä koskevaa keskustelua viimeisen vuoden aikana, on törmännyt epämääräisiin ilmauksiin siitä, mitä ylioppilaskunnissa halutaan tulevaisuudessa. (6/2019)