Kolumni
11.12.2013

Kriisi istumapaikalla

Kävin vastikään katsomassa islantilaisen Sigur Rós -yhtyeen keikkaa Hartwall Areenalla. Hieno konsertti olisi todennäköisimmin mennyt minulta täysin ohi, ellen olisi sattunut saamaan sinne ilmaista lippua. Onnekkaassa sattumassa oli kuitenkin varjopuoli: rivi- ja penkkinumero.

Illan jälkeen olen vakuuttunut siitä, että istumapaikka rock-konsertissa ei ole psyykkistä terveyttä edistävä ratkaisu. Istumapaikalla tuntee itsensä vanhaksi kuin vaihtoaitiolle koko pelin ajaksi siirretty senioriurheilija. Istumapaikat ovat firman lipuilla sisään ratsastaville, henkisesti ja fyysisesti keski-ikäistyneille pukumiehille ja -naisille, jotka ovat kuulleet esiintyjältä yhden biisin radiossa ja eivät järkyty siitä, että olut maksaa areenakeikalla seitsemän ja puoli euroa.

Oma bisseni oli valunut kurkustani alas noin minuutissa – en kiireessä osannut ajatella, että juomien vieminen katsomoon on kiellettyä. Nopea juominen sai aikaan vessahädän. Selkäni oli kipeä koneen ääressä vietetyn viikon jäljiltä, eikä mikään asento piskuisessa jäähallipenkissä tuntunut oikealta. Ajatukseni alkoivat harhailla. Bändi kuulosti ja näytti huikealta, mutta en olisi voinut kokea olevani kauempana lavan tapahtumista olematta jossakin muualla. Keikan katsominen istuen nimittäin pakottaa kuulijan hyvin passiiviseen asemaan suhteessa esiintyjään. "Täällä hengaan", röyhtäisi tylsämielinen antirokkari sisälläni, "viihdyttäkää minua".

Suurin kunnianosoitus, jonka istumapaikkaa kuluttava voi orkesterille antaa, on löysä, muutaman iskun mittainen taputus. Vähänkään pidempään jatkettuna se alkaa tuntua istuma-asennossa omituiselta. Vieressäni istunut naisihminen yritti sentään ulvoa kannustavasti. Tiedättehän, kuten rock-keikoilla on tapana, mikäli sijaintisi on lavan edessä. Istumapaikoilla moinen tunteenpurkaus sai osakseen välittömästi hermostuneita katseita. Mietin, että Sigur Rósin soittajien on oltava minua vanhempia. Sivukatsomossani minusta tuntui kuin olisin heidän isänsä, joka on tullut paikalle lukemaan sanomalehteä ennen kuin lähtee kuskaamaan kavereita kotiin.

Eturivin ihmiset: suokaa lämmin ajatus niille, jotka istuvat. Me katsomme teitä varjoista pohtien, miksi emme voi olla kanssanne.

Tuomas Jalamo

Kirjoittaja on viestinnän opiskelija, joka toivoo, että on vielä tarpeeksi nuori tanssimaan – tai edes pönöttämään kädet puuskassa.