Kolumni
05.10.2012

Marnien bikinit

Näin Ladytronin ensimmäisen kerran livenä vuonna 2007. Bändi oli juuri julkaissut Witching Hour -levynsä, ja kuuntelimme sitä ystäväni kanssa haltioituneina koko ajomatkan keikkapaikalle.

Yhtye osasi toki tehdä hienoja pop-kappaleita, mutta vähintäänkin yhtä suuri osa sen viehätyksestä perustui tyyliteltyyn ulkoiseen olemukseen. Pottatukkaisten laulajattarien Mira Aroyon ja Helen Marnien lakonisessa ja lähes nukkemaisessa olemuksessa oli jotakin sanoinkuvaamattoman kiehtovaa ja seksikästä.

Tämänkaltainen mystinen imago on tietenkin hyväksi rocktähdille. Mitä vähemmän tiedämme David Bowiesta tai Kate Bushista, sitä enemmän haluamme tietää. Kappaleet ja visuaalisuus alkavat elää yhdessä omaa tarinaansa, jolla saattaa olla paljon tai hyvin vähän tekemistä artistin todellisen persoonan kanssa. Parhaimmillaan rocktähdet ovat eräänlaisia moderneja myyttejä, ja siten huomattavasti enemmän kuin pelkästään kolmen soinnun ja tarttuvan kertosäkeen summa.

Nykyään muusikoiden on kuitenkin entistä vaikeampi pitää yllä tätä hienovaraista imagoteatteria. Levyjä ei osta enää juuri kukaan, minkä vuoksi isot yhtiöt eivät hevillä haaskaa varojaan vähänkään marginaalisemman musiikin tuotantoon.

Artistit joutuvat hoitamaan enenevissä määrin oman markkinointinsa, minkä tekee koko hommasta rakenteellisesti läpinäkyvämpää ja siten myös vähemmän salaperäistä.

Ladytronin Marnie käynnisti vastikään kampanjan Pledge Music -sivustolla saadakseen soololevynsä julkaistua. Idea oli yksinkertainen: lahjoituksien suuruudesta riippuen kuka tahansa sai niiden vastineeksi joko itse levyn tai joitakin artistiin liittyviä tuotteita. Kolmellasadalla punnalla sai tilata kotiinsa Marnien käyttämät bikinit.

On vaikea kuvitella elettä, joka hajottaisi tehokkaammin huolella rakennetun tähtikuvan. Hyvästi salamyhkäisyys ja viileä etäisyys! Olin järkyttynyt, koska ihailin muuria itseni ja Marnien välissä. Nyt se oli murskattu kertaheitolla.

Huomasin pohtivani, olisiko Mick Jagger ollut vastaavassa tilanteessa valmis kaupittelemaan urheilusukkiaan tai hammaslankaansa.

Kenties olen rock-konservatiivi, mutta haluaisin pitää kiinni mielikuvastani staroista eräänlaisina yli-inhimillisinä olentoina, jotka tarjoilevat ylhäisistä korkeuksistaan taidettaan kiitollisten kuolevaisten iloksi. Aiemmin me fanit heittelimme alusvaatteitamme näiden jumalien päälle. Nyt tilanne on kääntynyt päälaelleen.

TUOMAS JALAMO

Kirjoittaja on viestinnän opiskelija ja vapaa toimittaja, joka vannoo ettei ostanut jutussa mainittuja bikineitä.