Kolumni
05.09.2013

Miley Cyrus, satiirikko ja moralisti?

Jättimäinen pehmonalle ilmestyy lavalle. Nallen vatsasta aukeaa ovi, josta astuu ulos vähäpukeinen, kieltään pyörittelevä Miley Cyrus. Taustatanssijat liittyvät seuraan. Hekin ovat pukeutuneet nalleiksi. Miley kiemurtelee, pyllistää ja sheikkaa takamustaan. Seuraavaksi mukaan liittyy eksyneen näköinen, aurinkolaseihin sonnustautunut Robin Thicke.

Mileyn vaatteet vähenevät entisestään ja korvautuvat jättimäisellä vaahtomuovisormella, jolla entinen lapsitähti hieroo haaroväliään. Esitys huipentuu Mileyn kyyristyessä Thicken eteen pyörittämään persettään. Yleisöstä kuuluu kovaa kirkumista.

Jos Bret Easton Ellis tekisi elokuvakäsikirjoituksen Fellinin kanssa, lopputulos voisi olla jotakin tällaista. Näky on kuitenkin peräisin tämän vuoden MTV Video Music Awards -tapahtumasta. Mileyn esitys käynnisti välittömästi paskamyrskyn sosiaalisen median ihmeellisessä maailmassa. Kukaan ei ollut turvassa Miley-meemeiltä ja loputtomilta päivittelyiltä. Miten tällaista voidaan näyttää televisiossa? Mitä Mileyn päässä on oikein liikkunut? Käyttääköhän Miley huumeita? Herttinen sentään.

Performanssi oli ilman muuta absurdi ja mauton. On silti yllättävää, miksi juuri sen onnistui herättää niin paljon kohua skenessä, joka syö absurdia aamupalaksi ja harjaa mauttomuudella hampaansa. VMA:n tarjoilemassa rahan, julkkisten ja överiyden kaanonissa Cyruksen epätodellisessa esityksessä ei ollut kerrassaan mitään erikoista.

Palatkaamme takaisin tanssiviin nallekarhuihin. Nalle on lapsuuden symboli, joka kenties tarkoituksella muistutti katsojia Cyruksen uran alkuvaiheista Disneyn Hannah Montana -sarjassa. Irvokkalla ja karnevalistisella tavalla erotisoidun esityksen yhdistäminen tähän mielikuvaan oli luultavasti suurin syy siihen, miksi esitys aiheutti niin suuria epämukavuuden tunteita.

Tämä herättää kysymyksen siitä, oliko se myös koko performanssin pointti. Voisiko olla mahdollista, että Miley Cyruksesta on salaa kehittynyt nerokas satiristi ja kulttuurikriitikko, joka onnistui vetämään Rihannan ja One Directionin hiljaiseksi – ei siksi, että esitys oli huono, vaan koska se tiivisti jotakin hirvittävän synkkää pop-bisneksen perimmäisestä luonteesta? Tuossa maailmassa teinitähtöset marinoidaan rahassa ja kokaiinissa ja valjastetaan suurimpaan tehtäväänsä: ahterinsa keikutteluun pukumiesten ja heidän pankkitiliensä iloksi.

Tässä suhteessa Cyruksen esitys tuo mieleen toisen hermostunutta naurua herättäneen tapauksen: Charlie Sheenin huumehöyryisen ja aggressiivisen sekoilun, jota epäiltiin niin ikään tarkoitukselliseksi parodiaksi. Hämmentävintä on se, että ristiriitaiset tähdet ovat myös löytäneet toisensa: Cyrus ja Sheen ovat heittäneet keskenään kannustavaa läppää Twitterissä.

Kenties saamme vielä tietää, että nallekarhuesitys oli todellisuudessa kaksikon yhdessä suunnittelema hyökkäys kaksinaismoralistista viihdeteollisuutta vastaan. Tai sitten kyse on vain erikoisesta yhteensattumasta, säröstä, jonka läpi on mahdollista kurkistaa pinnan alle kulttuurissa, joka on pelkkää pintaa.

Tuomas Jalamo

Kirjoittaja on viestinnän opiskelija ja vapaa toimittaja, joka kieltäytyy uskomasta, että mikään on sitä miltä näyttää.