Kolumni
04.02.2015

Minä ja Tuomas Enbuske

Teksti:
Laura Friman

Laura Friman kertoo, miksi jokainen punavihreä humanisti tarvitsee oman Enbusken.

“Hei, tuli vielä mieleen, että oletko feministi?”

Sen piti olla läpihuutojuttu, tarkastusluontoinen kysymys. Totta kai kaikki fiksut miehet ovat feministejä. Pling, kilahti älypuhelin nanosekunnissa. “En, olen maskunisti. Mutta kannatan sukupuolten välistä tasa-arvoa.”

Siitä se alkoi – käsittämätön suhteeni Tuomas Enbusken kanssa. Olin haastatellut suorasukaista julkkistoimittajaa edellisenä päivänä naistenlehteen ja kirjoitin juttua kuumeisesti. Tarvitsin vielä muutaman vastauksen täydentämään henkilökuvaa. Mutta ei se siihen jäänyt. Aloin syyttää häntä saivartelusta feminismikysymyksessä. Hän puolestaan kyseli minulta, eikö pakollinen asevelvollisuus ole miessukupuolta sortava instituutio ja muistutti muun muassa miesten roimasta prosentuaalisesta osuudesta syrjäytyneisyystilastoissa. Kiistely jatkui, kunnes nukahdin puhelin kädessä.

Tuosta keskustelusta on miltei kaksi kuukautta. On suoranainen ihme, ettei puhelimeni näyttö ole kanssakäymisemme turhauttavimpien hetkien johdosta vielä tuusannuuskana, sillä olemme riidelleet siitä lähtien päivittäin. Siis minun mielestäni riidelleet – hänen mielestään keskustelleet.

Vastakkaiset kokemuksemme “keskustelemisesta” eivät kumpua ainoastaan temperamenttiemme erilaisuudesta (olen konflikteja kammoksuva kantahämäläinen – ei tehrä tästä ny numeroo), vaan siitä, mikä Enbuskessa kiinnitti välittömästi huomioni: hänelle kanssakäyminen eri tavalla ajattelevien ihmisten kanssa oli luonteva, päivittäinen juttu. Enbusken tuttavapiirissä äänestetään jokaista puoluetta ja hän voi viettää hauskaa iltaa niin Mikael Jungnerin kuin persunkin kanssa.

Entä minä? Myönnetään – olen punavihreän humanistin stereotyyppi, jonka häkellyttävän homogeeninen ystäväjoukko koostuu punavihreiden humanistien stereotyypeistä. Olen tolaltani aina, kun kohtaan jonkun, joka moittii korkeaa veroastetta. Nyt opettelin yhtäkkiä nieleskelemään itselleni aivan vieraita näkemyksiä – useimmiten sangen pätevillä perusteilla. Pelottavaa, mutta yllättävän kiehtovaa.

Älkää pelätkö, toverit – tarinani ei pääty siihen, että hylkään teidät – tai “lahkoni”, kuten eriskummallinen kirjekaverini meitä nimittää. En tule koskaan olemaan kaikesta samaa mieltä Tuomas Enbusken kanssa, mutta taskussani piippaavasta porvari-tamagotchistani on silti kasvamassa minulle tärkeä mentori. Oikeastaan päivät, jolloin hän ei pilkkaa minua talouspoliittisesta tietämättömyydestäni, ovat aika puisevia.

Siksi haastan teidät mukaan teemavuoteeni: mullistamaan ajatteluanne ja kommunikoimaan muidenkin kuin aatesisarustanne kanssa. Kurkottamaan pidemmälle ja koettelemaan omien kuplienne rajoja. Kuka tietää, mitä tapahtuu – parhaimmillaan tai pahimmillaan kupla puhkeaa. En väitä, ettei se sattuisi vähän, mutta poksahduksen jälkeen näkee astetta kirkkaammin.

Pling. “Moi. Perustele, miksi Syrizan vaalivoitto on hyvä asia.” No niin.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka lupaa lukea tänä vuonna talouspolitiikkaa.