Kolumni
23.03.2016

Minun yliopistoni

  • Kuva: Ami Koiranen

Ensivaikutelma on, että olen takaisin yläasteella. 19-vuotiaat yrittävät vaikuttaa aikuisilta, mutta nousevat promillepitoisuudet ja laskeva kognitio kiskovat toiseen suuntaan.

Opiskelujen alku on ankea klisee: Fuksiaiset, joissa on nolausleikkejä ja riisuutumista. Tutor, joka ilmoittaa absolutistikaverilleni, ettei tämän varmaan kannata osallistua. Tutor, joka joutuu vatsahuuhteluun. Sitsit, joissa minut on sijoitettu pöydän päätyyn, ja vierustoverini, ainoa jonka äänen kuulen melussa, puhuu vain toisella puolellaan istuvalle tytölle. Aggressiivisen hilpeä kolmannen vuoden opiskelija julistamassa, että tämä on kuulkaas teidän elämänne onnellisinta aikaa.

Eksyn pyöräillessäni lokakuun mustuudessa kotiin. Metsätie häilyy etuvalossa. Kuva tulee mieleen aina, kun ajattelen opiskeluaikaa: kelmeä kaistale valoa eikä tajua suunnasta. Päätän, että jos vielä yksikin luennoitsija aloittaa kurssin kertomalla, miten metodi tulee sanasta methodos niin kuin tie, oksennan Turun yliopiston logon muotoisen karvapallon ja pakenen paikalta.

Niin teenkin. Kokeilen puolitoista vuotta elokuvauksen opintoja. Hypin sivuaineesta toiseen, ja vetäydyn kolmeksi vuodeksi kirjoittamaan ensimmäistä romaaniani ja hankkimaan työkokemusta. Publiikissa pidän puheen, jossa sanon, että eniten opin mahdollisuudesta valita väärin ja lipsua reitiltä. Olen hallituspoliitikon painajainen mutta itse asiassa hyvä yliopisto-opiskelija.

Sillä sikäli kuin yliopisto tarkoittaa seminaareja, luentoja ja esseiden kirjoittamista, eikä bileitä, luentosalin edessä norkoilua ja ruokalajännitystä, rakastan sitä. Rakastan sitä, että saan uppoutua kiinnostaviin kysymyksiin. Rakastan akateemisen tutkimuksen luovuutta, kriittisyyttä ja monimutkaisten yhteyksien hahmottamista. Voi olla, että olen valinnut pääaineeni niin kuin moni kahdeksantoistavuotias: arpapelillä. Voi olla, että tutkintoni on pulska eikä opiskelijaelämän antoisuus valkene minulle, mutta kun opiskelen, opiskelen paneutuen ja ajatuksella. Yliopisto on minulle oikea paikka, siitä ei ole epäilystä.

Syy siihen löytyy metsätieltä: minun yliopistossani on vapaus harhailla. Parhaimmillaan väärät valinnat muotoutuvat oikeiksi. Nollatulokseen päättyneet sivupolut taas johtavat onnistuneempien kysymyksenasettelujen ja täsmällisempien määritelmien pariin. Kokeilu, epäröinti ja kyseenalaistaminen eivät ole ajattelun esteitä vaan sen elinehto.

Nyt, neljä vuotta valmistumisen jälkeen, poljen päivittäin yliopistoalueen läpi. Jossain Educariumin ja Caloniankujan välimaastossa pyörä juuttuu usein mutaan. Haluan takaisin. Haluan väitöskirjan.

Valitettavasti poliittinen ilmapiiri vastaa ensimmäisessä kappaleessa esittämääni luonnehdintaa 19-vuotiaista. Leikkausten runtelema yliopisto, jossa nopeus ja dynaamisuus kiilaavat hyvän ajattelun edelle, houkuttelee minua yhtä paljon kuin kieriminen jätesäkkiin sonnustautuneena jokirannassa. Jos reitti on viivasuora eikä kukaan ehdi epäillä metodia, on olemassa riski, että sujuvasti suoritetusta tutkinnosta tai tutkimuksesta jää käteen lähinnä paperi.

Kiskon pyörän irti ja jatkan polkemista.
 

Iida Rauma
Kirjoittaja on kirjailija ja valtiotieteiden maisteri, jolta on julkaistu romaanit Katoamisten kirja (2011) ja Seksistä ja matematiikasta (2015).