Kolumni
28.03.2012

Olet saapunut kohteeseen

Ajat ovat muuttuneet siitä, kun vanha Jooseppi kiersi kameransa kanssa kylästä toiseen taltioimassa syntyneet, kuolleet ja kaiken siltä väliltä. Siinä missä valokuvaaminen joskus oli oman teknisen vihkiytymisen vaativa ammattikuntansa, kulkee nykyisin jokaisen kuluttajan povarissa ainakin kamerapuhelin. Ammattina kuvaamisesta on tässä rytäkässä tulossa kirjoittamisen kaltaista trapetsitaiteilua: siinä, missä tuotantovälineet ovat lähes kaikkien saavutettavissa, tyyli ja taito ratkaisevat – ja joskus silkka lykkykin.

Turpoavien megapikselien loppusijoituspaikka on tietenkin netissä. Otosten kiihtyvä jakaminen sosiaalisessa mediassa aikaansaa monituisia seurauksia: nolojen känniotosten aiheuttamasta myötähäpeästä aina nerokkaan outsider-taiteen globaaliin levikkiin. Tekniset kumoukset muuttavat myös kytkentöjä aivoissamme. Tila ja aika hahmottuvat uudella tavalla, ja onkin jännää arvuutella, kuka aikamme some-guruista nostetaan Einsteinin ja Eisensteinin kerhoon tajuntamme uudistajana. No, tuskin ainakaan sitä tyyppiä joka kuvasi kaikki syömänsä pitsat.

Kuvien geotäggäys on tässä kuhinassa yksi mielenkiintoinen sivujuonne. Ennen muinoin valokuva toimi yleensä itsenäisenä näkymänä jonnekin. Google Mapsin, Flickrin ja Foursquaren aikana otos tavataan kiinnitettynä karttaan, minä olin täällä -todisteena. Kuva on yhä useammin osa bittivirtaa kuin erillinen lohko todellisuutta.

Street View:n kaltaiset palvelut todella mahdollistavat odottamattomia nautintoja, kuten sen että valokuvien avulla pääsee matkustamaan. Tovi sitten ihastelin Bratislavassa asuvan ystäväni Facebookissa jakamia kuvia ja hyppäsin katunäkymään jatkamaan kokemustani. Onhan se aikamoista: toisessa maassa majailevan kuoman kanssa voi tehdä iltapäiväkävelyitä kelistä ja tilin saldosta välittämättä. Jos moinen ei maistu, voi aina muumioitua takaisin keihäsmatkojen aikakauteen.

Silti minua hieman arvelluttaa, mitä itse kuville on tapahtumassa – tai oikeastaan meille, katsojina. Sillä jos valokuva on vain kulkuväline uusiin paikkoihin, on sillä logiikan lyhyen oppimäärän mukaan lähinnä välinearvoa. Kuvien itseisarvo ja niiden tuottama pysähtyminen ovatkin olleet jo jonkin aikaa notkollaan: liukkaissa digitaalisissa verkostoissa kun ei stoppeja kovin syvään kumarreta. Hyvien kuvien tehtävä on silti nimenomaan jähmettää katsojansa, naulita vaelteleva katse johonkin syvempään. Ikoneista sanotaan, että niissä pyhyys katsoo katsojaa, ja siinä ollaan mielestäni asian ytimessä. Erittäin hyvän kuvan tunnistaa siitä, ettei sen luota kaipaa enää minnekään.

LAURI HANNUS

Kirjoittaja on valokuvaaja, jonka suosikkisivusto on The Last Page of the Internet.