Essee
25.02.2016

Omistamisen himo

Teksti:
Wilhelmiina Palonen
Kuvat:
Tytti Roto

Kirjoittaja haluaisi seurata muotoilua, mutta on liian heikko siihen.

Marraskuun pimeydessä ajatus alkoi kiusata minua. En voinut lakata ajattelemasta tiimalasia, tarkemmin tanskalaisen designmerkin HAY:n Time-nimistä tiimalasia. Himoa seurasivat aina tietyt kysymykset. Mihin kukaan on tarvinnut tiimalasia 1400-luvun jälkeen, jos Aliasta ei lasketa? Mihin minä tarvitsen tiimalasia? Mitä kaikkea voisinkaan tehdä tiimalasilla?

HAY on menestynyt tanskalainen muotoiluyritys, juuri sellainen aikuisten Tiger. Yritys myy esimerkiksi värikkäitä höyheniä, joita on vaikea kuvitella tarvitsevansa. Tiimalasin tietysti voi. Varsinkin jos sen elegantit lasikuvut ovat “puuterin” ja “mintun” väriset.

Meni muutama kuukausi, ja kävin pääni sisällä puolihuomaamatta ajoittaista tiimalasi-monologia. Vähän salaa itseltänikin selasin verkkokauppoja, ja yhdistin tiimalasiin mielessäni fraasit ”kaunis käyttöesine” ja ”kaunis lisä työpöydällä”. Lisäksi sain päähäni, että tiimalasi sopii ”vauhdittajaksi työrupeamiin”.

Kuka meistä ei kaipaa vauhditusta työrupeamiinsa? Kuvittelin itseni istumaan seesteisesti valkoisen työpöydän ääreen (jollaista en omista), eteen teipattuna muutama sopivan ironisella tavalla osuva motivaatiopostikortti (en ole löytänyt mistään) ja vieressä tiimalasi (hankittavissa!). Hiekka kimmeltäisi valuessaan alempaan kupuun ja muistuttaisi lempeästi siitä, että aika kuluu ja työt on tehtävä. Samalla se jättäisi minut tarkan vuorokauteen sidotun ajan ulkopuolelle, missä voisin rauhassa vaipua flow-tilaan.

Tiimalasi tekisi minusta tehokkaan pomodoro-työskentelijän, joka ei vitkuttele aloittamista. Minä tarvitsin keskikokoista, 15 minuutin tiimalasia oikeastaan hyvin paljon. Vartti on juuri sopiva aika itsensä työhön maanitteluun.

Kaupassa petyin. Keskikokoisia tiimalaseja oli jäljellä enää liian tummina. Suurinta tiimalasia oli houkuttelevimmissa väreissä. Vartti alkoi heti tuntua liian lyhyeltä hetkeltä.

”En ole koskaan ajatellut, mitä aikaa ne näyttävät”, vastasi myyjä, kun kysyin, mitä aikaa suurin tiimalasi mittaa. 

Häkeltynyt ja rehellinen kommentti ei puhkaissut itsepetostani. Olin edelleen ostamassa käyttöesinettä.

Silloin kun muotoilusta kirjoitetaan, se tehdään yleensä kulttuurisivuilla. Jos syttyy kuvataiteelle, on helppo kiinnostua myös muotoilusta, jossa leikitellään samaan tapaan tekstuureilla, muodoilla ja materiaaleilla. Kummassakin tekijöiden työskentelyyn vaikuttavat pitkälti samat seikat: perinteet, niiden rikkominen ja tyylisuuntaukset. Muotoilu on kuitenkin samalla tavalla kiinni trendeissä kuin muotikin. Tarkoitus on myydä juuri nyt.

Kun näin ensimmäisen kerran Ilmari Tapiovaaran Mademoiselle-tuolin, tunsin nykäyksen vatsanpohjassani. Tuolin muoto pysäyttää minut edelleen, vuodesta toiseen. Tunne on kuitenkin jostakin syystä erilainen kuin minkään suosikkitaideteokseni kohdalla. Siihen liittyy omistamisen jano. Sama joka sai minut ostamaan tiimalasin.

Haluaisin perehtyä muotoiluun, nähdä perinteitä modernilla tavalla jatkavia tekstiilejä, kiinnostavia muotoja ja oivalluksia. Mutta olen siihen liian heikko. Kauniiden tuolien, ryijyjen, mattojen ja lamppujen katsominen vetoaa siihen osaan itsestäni, jota en haluaisi vahvistaa: ahnaaseen materialistiin. Ostaminen saa pahimmillaan veden kihoamaan suuhuni ja pulssini nopeutumaan. Keräilen esineitä ja jokaisen uuden näkemäni kohdalla mietin, miten tämä esine muuttaa minut urheilullisemmaksi, aistikkaammaksi tai kiinnostavammaksi. Kun käyn taidemuseossa, fokukseni on muualla, ympäröivässä todellisuudessa eikä itsessäni.

Liian harvoin toive muutoksesta toteutuu. Keskittymiseni on velttoa, vaikka vieressäni pöydällä kimaltavat hiekanjyvät kimpoilevat lasisiin seiniin pudotessaan ylemmästä kuvusta alempaan. Harvoin minä tarvitsen, yleensä vain hingun hetkellistä tyydytystä.