Turusta Helsinkiin ja takaisin 30 min välein. OnniBus.
Kolumni
08.05.2014

Oppia työnhausta

Teksti:
Kasperi Teittinen

En odottanutkaan, että työnhaku maisteriksi valmistumisen jälkeen olisi helppoa.  Aiemmin kesätöitä sai taikasanoilla ”ahkera ja oma-aloitteinen” ja harjoittelupaikkoja hakiessa oli olennaisempaa kertoa, mitä haluaa oppia, kuin mitä jo osaa. Tiesin, että omat taidot tulee tuoda esille itsensä kehumisen äärirajoilla, mutta asiantuntijan identiteetin omaksuminen tuntui vaikealta.

On vaikea välttyä kokemasta, että maisterin tutkintokin kertoo vain potentiaalista, joka vaatisi tuekseen kokemusta vastuutehtävistä. Harjoittelupainotteisella työkokemuksella ei vain ole pahemmin päässyt ottamaan vastuuta suuremmista kokonaisuuksista.

Työhakemuksia kirjoittaessa tulee usein sorruttua kliseisiin, joilla tietää jo todennäköisesti hukkuvansa hakijoiden massaan. Silti, kun hakemuksessa on pyrittävä tiiviyteen, mutta myös vastaamaan ilmoituksessa esitettyihin vaatimuksiin ja toiveisiin, ollaan hankalassa tilanteessa. Pätevyyden todistaminen lyhyesti johtaa salakavalasti kirjoittamaan kuluneita fraaseja, joiden omaperäistäminen onkin vaikeampaa. Tähän kun lisätään tarve keksiä keinot, joilla ikään kuin hyvittää kokemuksen vähyyden, tulee hakemusten kirjoittamisesta piinallisen neuroottista puuhaa.

Siinä missä yliopistossa oppi olemaan kriittinen niin vallalla olevia ajatusmalleja kuin heikkoa argumentaatiotakin kohtaan, olisi monen työpaikkailmoituksen perusteella tarpeellista osata myös käänteinen taito: kyky maksimoida positiivisten asioiden esilletuonti ja kätkeä negatiiviset puolet huomaamattomasti.

Työpaikkailmoitusten vaatimuksiin kun vastaisi mielellään käytännön esimerkeillä omista taidoistaan, mutta ongelmana voi olla se, ettei työnkuvaa ole kerrottu kovin tarkasti. Työnantajalta tarkempia tietoja kysyessä taas on helposti turhan varovainen, ettei vaan tule paljastaneeksi omaa noviisiuttaan.

Välillä sitä tuntee oivaltaneensa ja sisäistäneensä jotain työnhaussa hyödyllistä. Sitten tunteen kadottaa löytääkseen sen uudelleen jonkin pienen toivoa herättävän kipinän seurauksena. Tämä sykli on tullut tutuksi viime kuukausien aikana. Samoin usko onnistumiseen, tai ajatukseen ”kyllä sitä aina jotain keksii”  vaihtelee – välillä tuntuu, ettei näinä hankalina aikoina tällaiseen yleisoptimismin kulmakiveenkään voi enää nojata, mutta oikeastaan tämänkään ei pitäisi antaa haitata.

Jotta hommaa jaksaa, on iloittava jo pelkistä haastattelukutsuista ja luotettava myös siihen, että sinnikäs työnhaku auttaisi löytämään itsestä luennoilla ja tenttikirjojen parissa vietettyjen vuosien aikana syrjään jääneitä kykyjä.