Mielipiteet
05.02.2021

Pääkirjoitus: Kun Tylkkäri täytti 90 vuotta, mietin, mitä näilllä maatuneiden muistijäljillä tekee – sitten kuuntelin nu metallia, ja kaikki oli selvää

Teksti:
Teemu Perhiö

”Take a shot, throw it up and don't stop.”

Lapsuus palasi mieleeni, kun kuuntelin Suomen mahdollisen euroviisuedustajan Blind Channelin ”Dark Siden”. Ei sanojen, vaan tunteen vuoksi.

Ala-asteella nu-metal oli juttu. Linkin Parkin Hybrid Theory julkaistiin lokakuussa 2000. Isoisäni antoi sen joululahjaksi, oli Anttilan Toptenin top-tenissä, kertoi.

Luokan levyraadissa kaikki soittivat omat suosikkibiisinsä, sydän tykyttäen. Kai tästä joku muukin tykkää? Olenko nyt edes vähän siisti?

Sellainen semiraivokas musiikki – joka ei tietenkään kelvannut luokan hevareille – tuntui puhdistavalta. Omalta jutulta. Nyt hieman irvokkaalta, markkinatalouden tuote.
 

Turun ylioppilaslehti täytti yhdeksänkymmentä vuotta tammikuun kahdeskymmenesneljäs päivä.

Ensimmäinen vuosikerta uhkui isänmaallisuutta, raittiusaatetta, veljeskansoja. Mutta oli 30-luvulla paljon samaakin kuin tänään: opintojen ja vapaa-ajan tasapainottelua, vappu­huumaa, rahahuolia.

Pohdin, miten kävisin vanhoja lehtiä läpi: naureskelisinko niille rivien välissä (nojuu), toisinko ylpeänsekaisesti esille oivalluksiani siitä, että ei ennen ollutkaan niin erilaista kuin nyt?

Ja kadottaisinko kriittisyyteni tässä juhlavuoden hybriksessä – tekeekö näillä maatuneiden muistijäljillä jotain? Olemmehan tässä ja nyt, matkalla eteenpäin!

Mutta onko olemassa suuntaa, jos ei tiedä mistä on tulossa?

Kun aikaa miettii liikaa, alkaa sattua päähän. Liikettä se on, joskus järkeilin, tai siltä se näyttää.

Pohjimmiltaan aika on sosiaalista. Jos on yksin, onko aikaa? Ja jos ei ole aikaa, onko elämää osana yhteiskuntaa, tai ylioppilaskuntaa?
 

Kuulostan pateettiselta. Kyllä ylioppilaselämä seisoo omilla jaloillaan, ilman että tarvitsee muistella kipeitä menneitä. 

Mutta historiattomuus voi sumentaa näköä. 

Ajattelen tarvitsevani erilaisia muisti­paikkoja, jotta voin hallita tätä absurdia ajelehtimista, maalata paikkaani siinä. 

Kun kuuntelen Linkin Parkia uudestaan, voin palata ajassa taaksepäin: luokanvalvojan esittäytyminen aluspaidassa (jumpperissa oli kuunareita), salaisten karttojen piirtely lähimetsistä, kalapuikkojen piilottelu muusin alle. 
 

Tylkkäri ei ole markkinatalouden tuote. Ei ole itsestäänselvää, että ylioppilaskunta kustantaa sitä.

Aalto-yliopiston Aino-lehdestä tehtiin selvitys 2019. Yksi tausta-aineiston vastaajista kertoi:

Äänekkäimmät ja aktiivisimmat löytää heimonsa killoista ja jaostoista. Mut hiljainen enemmistö ei samaistu äänekkääseen opiskelijaidentiteettiin. Opiskelijamediat ovat puhutelleet niitä, joilla ei ole jo valmiiksi kaikkea sosiaalista pääomaa.

”Hiljainen enemmistö” voi olla liioittelua, mutta toivon, että myös Tylkkäri täyttäisi erilaisia tarpeita, ilmeisimpien ohella. Että lehti olisi jollekin se oma juttu, herättäisi tuntemuksia, auttaisi pysähtymään jatkuvassa suunnan etsimisessä.

”Yhteiskunta tarvitsee henkireikiä aikana, jolloin sen hengitys käy raskaasti.”

Sellaisen viestin pääministeri Mauno Koivisto välitti Tylkkärille, kun lehti täytti 50.

Aino sen sijaan lakkautettiin kymmenen vuoden jälkeen.
 

TEEMU PERHIÖ
päätoimittaja
tyl-paatoimittaja@utu.fi