Pääkirjoitus
07.09.2021

Pääkirjoitus: Vain yliopisto-opiskelija voi olla niin itsevarma omasta oikeudestaan käyttäytyä hölmösti

Teksti:
Teemu Perhiö
Kuvat:
Anni Savolainen

Muistan ensimmäisen kerran hyvin. Kun joku yllättyi asiasta.

Fuksikaverini kysyi ihmeissään, olenko humalassa. Olin pudottanut juomalasin lattialle suoriltaan sitsien tauolla.

Orientaatioviikolla olin vesiselvä. En ollut juurikaan juonut ennen yliopistoa, enpä sitä missään oppinutkaan. Lähdin kaikkeen silti mukaan innolla, ilman pidikkeitä. Yliopisto tuntui tarjoavan uuden alun, kukaanhan ei tuntenut minua, saatoin olla mitä vain, järkeilin. Eihän vaatteiden riisuminen vaikeaa ole.

Pidin itseäni nerona, kun uskalsin osallistua selvin päin hölmöihin opiskelijariitteihin. Minulle ne näyttäytyivät tietynlaisena performanssina. Esitin uutta opiskelijaa, joka rituaalien myötä sosiaalistuu osaksi akateemista yhteisöä.

Leikkiä se varmaan oli muillekin. Heidän voiteluaineenaan vain toimi alkoholi.
 

Kaikissa bileissä myytiin olutta, ensin euron, sitten puolentoista euron hintaan. Ainejärjestön hallitus oli pesti Superalko-reissuun. Juomat tuli tietenkin häihin.

Hiljalleen omakin etanolin kulutukseni kasvoi. Pahimpia olivat sitsit. Nyt tuntuu käsittämättömältä, kuinka paljon jotkut niissä joivat. 

’Eliittisitseillä’ esitin laitapuolen kulkijaa. Ajattelin sen olevan hulvaton temppu: se paljastaisi, ettei meillä keisareilla ole vaatteita. Täällä me vain leikimme me tulevat vallankäyttäjät, kännäämme, kun on ihmisiä, joille alkoholi on oikeasti ongelma.

Mutta ei se kovin sensitiivistä ollut; olin vain itsetyytyväinen nokkeluuteeni, kodittomien tilanne pysyi kurjana. Toisaalta aliarvioin muiden fiksuuden. Kai sitä hauskaa saa pitää, vaikka onkin etuoikeutettu.

Pian aloin massakuluttaa sitsejä.

Hauskimpia olivat ne, joilla laulettiin kovaäänisimmin lauluja eikä lisäsäkeistöjä haudattu haarukoiden kilinään. Välispiikit tekivät tapahtumista karnevaaleja, jotka parhaimmillaan olivat kuin väärän kuninkaan päiviä. Sai irtautua omista rajoitteistaan.

Mitä nopeammin sitseillä mentiin jälki­ruokalauluihin sen parempi. Lauluvihkoihin piirrettiin sukuelimiä, kekkosia ja muita kauheuksia. Olimme kuin ­parvi heinäsirkkoja, mikään ei seissyt tiellämme. Vain sitsisäännöt, mutta niidenkin tyylikkäästä rikkomisesta sai lisäpisteitä.
 

Ajattelin toki, että en oikeassa elämässä tekisi sitä kaikkea, mutta juuri sen takia se olikin hulvatonta. Vain yliopisto-opiskelija voi olla niin itsevarma omasta oikeudestaan käyttäytyä hölmösti.

Yliopisto opetti minulle, että elämä on performanssia. Se opetti minut juomaan alkoholia. Kyllä siinä puolivahingossa ystävystyikin. Ja kuten ammattilainen voi rakastua työhönsä, rakastuin minäkin opiskelijaelämään.

Huomasin kuitenkin jo aikanaan, että se oli poissulkevaa. Lautapeli-illat ja muut alkoholittomat tapahtuvat olivat surkeita näkyjä kovasti valaistuissa, kännisekoilun kuluttamissa, tahmeissa kerhotiloissa. Sitsilaulujen säkeistöt olivat suurilta osin naisvihamielisiä, saunaillat korostuneen miehisiä.
 

Tätä ei ole tarkoitettu katumuspuheeksi. Mutta jos olisin nyt fuksi, toivoisin ehkä vähemmän alkoholinkäytön iskostamista. Se varmaan ratkoisi muutamia opiskelijakulttuurin ongelmia.
 

Lue lisää

Essee: Pyhä ja muuttumaton monoliitti – ainejärjestöt tulevat vielä helisemään kaistapäisten perinteidensä kanssa

Koronan synnyttämä kulttuurien repeämä on mainio tilaisuus uudistaa järjestöjä jäsentensä näköisiksi, kirjoittaa Samuli Tikkanen essessään. (4/2021)