Kolumni
17.10.2012

Päiväpaheita Donin kanssa

Unohtakaa Rocky ja Rambo. Viisi kautta Mad Meniä ovat osoittaneet, että Don Draper on mahdollisesti maailman kovin jätkä ja draamahahmo sieltä parhaasta päästä: briljantti, ärsyttävä, kompleksinen ja välillä ihan tumpelokin. Don on sikälikin mainio tuotos, että oikeassa elämässä egomaaniset mainospamput aiheuttavat minussa lähinnä myötähäpeää. Se mikä ei toimi maailmassa, toimii jälleen kerran kuvaruudulla.

Jatkuvan naistenkaatamisen ja viskinkittauksen sijaan minuun on tehnyt vaikutuksen Draperin kärkevä karisma ja reipas ote vastoinkäymisiin. Sekä tietenkin se viehättävä yksityiskohta, että kiireinen mies rentoutuu elokuvateattereissa kesken työpäivän. Donilla on leffavisiittien kautta jatkuva yhteys tuonpuoleiseen, verhojen takaiseen maailmaan, josta hän sihtaa ihannekuvien ja karskin todellisuuden yhteentörmäyksiä. Temppu on vanhaa kamaa: se, että näkee katsottavan katsojana, parantaa hahmoon samaistumista entisestään. Siellä sekin möllöttää ja tuijottaa.

Päivänäytöksissä käyminen on Mad Menissä sangen charmanttia: punainen penkkirivistö on mystisten ideanikkarien savunkatkuinen pyhättö. Toisin on tietenkin nyky-Suomessa. Kännykkäfirmojen jinglet raikaavat, eikä jaffaa vahvempaa tarjoilla. Elokuvateattereissa ei nykyisin ole useinkaan tungosta, mutta ankein tilanne primetimen ulkopuolella. Turussa asuva voi todeta polarisaation kätevästi: viikonloppu-iltaisin ylösnousu Kauppiaskatua pitkin on Kinopalatsin kohdalta melko mahdotonta, mutta arkisina iltapäivinä jalkakäytävää pitkin voisi ajaa vaikka tankilla.

Mielestäni päivänäytöskulttuurin alakuloinen tilanne on sääli. Kyse on ennen kaikkea supistuvasta valikoimasta ja valkokangaskulttuurista: kaikkea ei ehditä isoimmassakaan multiplexissä näyttää iltaisin, ja elokuvakerhot ehtivät paikata vain osan puutteista. Tunnustaudun muodon konservatiiviksi, jonka mielestä kankaalla ja tabletilla on paljonkin eroa – esimerkiksi siksi, että teatterissa elokuvaa ei voi jatkuvasti keskeyttää. Toisaalta kyse on siitäkin, että aiemmin päivällä nähtävän leffan ei tarvitse olla kevyttä jälkiruokaa pitkän päivän väsyttämälle mielelle. Virkeämpiä hoksottimia passaa haastaa enemmän.

Joku voisi tietenkin sutkauttaa, ettei tv-fiktio vastaa todellisuutta eikä elokuviin livahtaminen kesken työpäivän ole useimmille realistinen vaihtoehto. Totta, mutta opiskelijat, pätkätyöläiset ja koko prekariaatti voivat nyt kävellä ylpeinä iltapäivän näytöksiin jos vain lippurahat löytävät. Taskumattia en suosittele, mutta sen paremman puvun voi aina vetäistä päälle. Elokuvissa käyminen kun on seksikästä, niistä hölmöistä mainoksista huolimatta.

Lauri Hannus

Kirjoittaja on Tylkkärin elokuvatoimittaja, jonka paheita ovat olut, sanaleikit ja laiskottelu.