Kolumni
26.03.2009

Pajunkissoja ja lamapeikkoja

Tällä palstalla asioidaan politiikan ja yhteiskunnan välimaastossa.

Elämme mustia aikoja. Roskapankit, romahdukset, leikkaukset, varoitukset ja valtion velat. Arkea synkistävä lama nostattaa puheisiin joukon negatiivislatautuneita sanoja ja fraaseja, jotka ehtivät painua unholaan viideksitoista vuodeksi. Edellisessä kurjuudessa vähemmälle käytölle jääneitä termejäkin pulpahtelee pintaan. Kellumisen sijasta nyt sukelletaan.
Elvytystä on kaikkialla. Se kuulostaa tehokkaalta ja lääketieteellisen toimivalta. Painallus, puhallus. Tasainen rytmi. Hiipii rajalla kuin tekohengitys. Sama riskikin molemmissa merkityksissä – väärin suoritettuna tappavan tehoton.

Tätä ei ehkä kannattaisi myöntää, mutta en alkuunkaan ymmärrä, mistä tässä lamassa on kysymys. En kerta kaikkiaan tajua, miten vallitsevan taloustilanteen kaltainen kriisi saattoi yllättää koko maailman ihan housut kintuissa. Edellinen lama oli ihan oma vika, mutta ei kai rahan tuhlaus ja holtiton velkaantuminen Amerikan maallakaan ole vailla seurausta.
Jokuhan tästä tulevasta kai taatusti tiesi, mutta ei kertonut muille.
Viimeisen kuukauden ajan olen yrittänyt pähkäillä, miten tähän puskan takaa puikahtaneeseen lamaan tulisi suhtautua. Kaikki tietävät, että lamaa ei saisi ruokkia ja taantumaa pitäisi torjua. Kuuluuko silti tuudittautua apatiaan? Vajota pelkoon? Vai hyristä sittenkin vielä tyytyväisyyttä ja unohtaa koko mörköolento?
Meneekö paha pois, jos sitä ei ole huomaavinaan?

Istuin eilen iltaa pankkiirin kanssa. Hänen mielestään melankolian kyllästämä ahdistus ja kurjuuden voivottelu ovat oleellinen osa lamaa. "Kaikki muu on suomalaisilta teeskentelyä." Talouden rattaat on voideltava kärvistelyllä. Siitä syntyvät kansakunnan yhteiset kokemukset, joita voi lapsilleen joskus tulevaisuudessa muistella. Ei tässä ole hymyyn aihetta. Sisulla, perkule, on noustu ennenkin.
En uskonut pankkiirin pessimististä taantumakantaa suosiolla. Päätin vielä viidennen kerran katsoa internetistä valtiovarainministerin puheen. Siis sen, jossa hän vaikuttaa sokerihumalaisen innokkaalta pikkupojalta, joka on syönyt liikaa karkkia ja juonut överisti limsaa.

Katson, kuuntelen. Muistan, että sama mies kertoi jo syksyllä tarinaa suomalaisesta, joka meni nukkumaan ja heräsi kymmenen vuoden päästä. "Hän ei edes ollut kuullut lamasta. Niin hyvin olivat asiat kun hän heräsi." Sen pituinen se.

Katson, kuuntelen. Päätän uskoa parempaan huomiseen, joka on menestyksen muotoinen ja Jyrki Kataisen näköinen. Siinä sukseessa jokainen pärjää yksinään ja kuluttaa paljon.
Yritän samastua patioremontin tuottamaan iloon. Samalla tajuan nolona, etten tunne ketään, jolla on patio.
Valtiovarainministerin ohjeistamana käännän ajatukseni pääsiäiseen. Keltaista väriä, pajunkissoja ja tipuja. Haaveilen iloisesta siivoojasta, joka tulisi kotiini, putsaisi pölyt harmaasta elämästäni ja toisi tuoreita kukkia maljakkoon. Lama olisi huitaistu höyhenenkevyellä pyyhkäyksellä pois.
Mietin, mistä saisin 3000 euroa rahaa, jonka voisin valtiolta kotitalouden etuutena vähentää. Mielessä käy myös, mistä summan taskuihinsa taikoo firmasta pihalle potkittu palkansaaja tai keskituloa huomattavasti heikommin tienaava naispalkansaaja.

Katson, kuuntelen. Jossain kohdin ministerin katse kääntyy yleisöstä papereihin. Riemu kaikkoaa äänestä loitommalle. "Pahimmillaan tämä talouskriisi voi johtaa siihen, että tulevien vuosien aikana me velkaannumme ehkä noin 40–60 miljardia euroa." Kun puhuja ei katso päin, eivät menoleikkaukset ja veronkorotuksetkaan kolahda katsojaan niin voimakkaasti. Humanistina minun on muisteltava erityisen tarkkaan lukuja. En ole edes ihan varma, miten monta nollaa noin suuressa summassa on.
Puhe päättyy. Ihmiset hämeenlinnalaisessa salissa taputtavat, mutta minun oloni on tyhjä. En uskalla olla taantumapeikon edessä yhtä reipas kuin ministeri on. Minut valtaa häivähtävä ikävä lamalapsuuden mielikuvaa, jossa harmaapukuinen hymytön Iiro Viinanen puhuu kameralle. Valtiovarainministeri oli silloinkin reipas, mutta jotenkin eri tavalla. Viinanen myönsi, että häntäkin pelotti.
Annika Saarikko

Turun ylioppilaslehti 6/2009 (27.3.)