Kolumni
25.09.2015

Palauteopetusta yliopistoon, kiitos!

Teksti:
Marissa Mehr

Palautteen antaminen ja vastaanottaminen ovat tärkeitä sosiaalisia taitoja, joita voi oppia vain päästämällä irti herkkänahkaisuudesta.  

Olen kohdannut työssäni milloin tytöttelyä, milloin auktoriteetteihin vetoamista ja namedroppailua, kun olen antanut julkaistavaksi pyrkivästä tekstistä palautetta. Tehnyt niin kutsuttua normaalia editointia, antanut asiallista palautetta muutosehdotuksineen.

Nämä yllättävän herkkänahkaiset reaktiot ovat tulleet pitkälti tilanteissa, joissa työnkuvaani on kuulunut palautteen antaminen – ja vastaavasti toisen henkilön työhön on kuulunut vastaanottaa sitä. En ole ollut varma, onko kyse ollut yksittäisten henkilöiden liikakasvuisesta egosta, vai oireileeko työkulttuurimme yleisemmin kyvyttömyydestä vastaanottaa palautetta.

Olen päätynyt jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Ihmiset vain pahoittavat mielensä pienimmästäkin kritiikistä.

Palautteenannosta puhutaan lähes paasaavasti yritysympäristössä ja etenkin erinäisissä johtamiskoulutuksissa. Esimiehiä opetetaan antamaan alaisilleen palautetta hyvässä hengessä – usein myös yksityisesti. Sen verran usein tästä hyvässä hengessä tekemisestä puhutaan, että välillä tunnen sen nousseen uudeksi uskonnoksi.

Negatiivinenkin palaute halutaan muuttaa helposti sulavaan muotoon eri konsteilla – aivan kuin palautteen antamista pelättäisiin tai se olisi saatanasta; pääasia on, ettei kukaan pahoita mieltään. Miksi, sen sijaan että palautteen antajat paketoivat sanottavansa krumeluuriin, palautteen saajia ei opeteta vastaanottamaan palautetta jopa hieman rosoisemmassakin muodossa?

Eikö kyse ole loppujen lopuksi normaalista arjesta ja kommunikoinnista? Mietityttää, milloin meistä onkin tullut näin herkkänahkaisia.

On suorastaan järkyttävää, miten vähän tähän yksinkertaiseen työelämätaitoon on kiinnitetty huomiota yliopistolla. Tosin on syytä muistaa se, ettei yliopisto ole juurikaan kunnostautunut työelämään orientoivana oppilaitoksena.

Seminaareissa opponoijat keskittyvät lähinnä debatoimaan sisällöstä ja ajatuksista, ei niinkään tekstin muista ansioista tai niiden puutteista. Sillä akateeminen argumentointi ei ole palautteen antamista, vaan akateemista argumentointia. Jos palautetta haluaa tenteistä tai esseistä, täytyy ainakin humanistisella puolella varata yksityinen aika etukäteen vastuuopettajalta ja mennä pieneen kopperoon kuulemaan tuomio.

Julkisia palautteenantamisen ja -saamisen tilanteita on perin vähän, jos ollenkaan. Näitä taitoja tunnutaan opeteltavan systemaattisesti vain luovan kirjoittamisen opinnoissa. Ne ovat jopa ehto kurssien suorittamiseksi. Myös erilaisissa työväenopistoissa sekä muissa kirjoittamisen kursseja tarjoavissa paikoissa on aika ajoin tarjolla lyhytkursseja asiasta.

Takaisin herkkänahkaisiin kirjoittajiin.

Voisi kysyä, voiko ihmiseltä ylipäätään odottaa kykyä vastaanottaa asiallista palautetta, jos häntä ei ole opetettu siihen. Sekä palautteen antaminen että vastaanottaminen on oppimista vaativa kyky siinä missä mikä tahansa muu sosiaalinen taito. 

Tätä ei vain muisteta. Joko taidon oletetaan olevan sisäsyntyinen, tai sitten vastuu sälytetään – niin kuin se tällä hetkellä tehdään – johtamiskursseille, joissa esimiehistä koulitaan ”hyvässä hengessä” -palautteen antajia ja sen myötä nykyajan superjohtajia.