Kolumni
29.02.2012

Pedon sylissä

Isomoottoriset amerikkalaisautot ovat kiehtoneet minua lapsesta saakka, vaikka en luullakseni voisikaan vähempää haikailla 1950-luvun konservatiiviseen auvolaan. Kasvoin valkoisen Saabin takaistuimella pohjoismaisilla teillä, joten syyllistä on etsittävä populaarikulttuurista.

The Blues Brothers oli ensimmäinen autoelokuvani. Komedian mielipuoliseksi yltyvä poliisiautojen kolariorgia helli esipuberteettista sisäistä anarkistiani ja tarjosi ensimmäiset sävärit kiihottavasta törmäyksestä. Keskeistä katarttisessa romutuksessa on tietenkin se, että autoistaan suhteellisen ehjinä nousevat lainvalvojat tuntuvat olevan täyttymyksen jälkeisen tutinan lamauttamia. Tiedostavassa iässä nähty David Cronenbergin Crash tuntuikin sitten jokseenkin latelevalta otokselta samasta: kolarit kiihottivat leffan elostelijoita. J. G. Ballardin kohuttua alkuperäisteosta en ole lukenut vieläkään.

Viime aikoina moisen vastuuttoman kaahailun luulisi laantuneen, mutta mitä vielä. Amerikkalaisen autoteollisuuden kriisi ei ilmeisesti ole ehtinyt purra viihdeteollisuuden eetokseen, sillä lahden takaa kantautuu pohjan perukoille yhä entistä kutkuttavampia ajamisen ja seksin salvoksia. Viime vuotisessa Drivessa Ryan Goslingin esittämä täydellisen eleetön palkkakuski ajautuu rakkauden vuoksi veriseen noidankehään. Tumma tragedia lukitsee keskushenkilöidensä kohtalonkulut vitosvaihteelle.

Drive ei hienoudestaan huolimatta kuulu siihen automytologioiden saagaan - nyt seuraa juonipaljastus - jonka kulminaatiopisteenä on suuri loppukolari, täyttymys. Elokuvan jättämä levoton olo tuntui jokseenkin eurooppalaiselta angstilta. Ohjaajan tanskalaisuudella voi toki olla osuutensa asiaan. Yhtä kaikkea elokuva heitti minut takaisin öisen valtatien varteen, hapuilemaan kohti keulavaloja.

Löysin suureksi onnekseni takaisin Dodge-myytin alkulähteelle erään Elizabeth Grantin kyydissä, joka myös pop-vamppi Lana Del Reynä tunnetaan. Video Gamesin ovat kuulleet kaikki, mutta tuoreen levyn nimibiisi Born to Die videoineen porautuu syvälle kahdeksansylinteristen kosmologiaan. Kappaleessa kohtalokkaasti huokaileva Lana kaipaa kalkkiviivoille, videossa laulaja kapuaa kasvoja myöten tatuoidun pahan pojan autoon. Nuoripari saa toisensa, mutta väkivaltainen mies osoittautuu melko huonoksi kuskiksi. Lana kuolee. Amerikan lipun hurme liehuu taustalla.

Videota voisi pitää ällöttävänäkin, mutta siinä on outoa tenhoa joka aukeaa aina vastakohtien törmätessä toisiinsa - kirjaimellisesti. Vielä olennaisempaa lienee se, että tietty romantiikka voidaan tavoittaa vain tietyn aikakauden välinein. Hybridiautolla ajetaan kohti auringonnousua, mutta Challengerin kohtalona on räjähtää liekkeihin.

Vain tarpeeksi tuhlaileva moottori voi siivittää nopeasti loppuunpalavaa lempeä.

LAURI HANNUS

Kirjoittaja on valokuvaaja, joka ole koskaan omistanut autoa