Kolumni
24.04.2013

R-E-S-P-E-C-T!

Automaatioasentajaveljeni pitää minut kiinni todellisuudessa, joka ei yliopistonmäeltä ja Facebook-kavereistani löydy. Muistan, että on ihmisiä, joille toteamus "uhka vai mahdollisuus" ei kanna kliseistä kaikua ja jotka arvelevat, että derrida on jokin mauste. Se tekee hyvää ihmiselle, muistaa että elää kuplassa.

Pitkälliset altistukset veljeni ja hänen kaveripiirinsä seuralle johtavat useimmiten konflikteihin. Kiusallisinta on, kun päädymme keskustelemaan koulutuksestani, eritoten folkloristiikan eli portfoliostiikan (huumormies, rakas veljeni) opiskelusta. Selviydyn tilanteesta hymyilemällä kohteliaasti ja kääntämällä keskustelunaiheen muualle – lähinnä, koska ajattelen, että "eihän niiltä voi muuta vaatia."

Oma ylimielisyyteni ja tilanteen ongelmallisuus kirkastuivat minulle vasta hetki sitten. Ensinnäkin: on uskomattoman härskiä ajatella, etten voi vaatia kanssaihmistäni ymmärtämään jotakin asiaa. Se sisältää heti kättelyssä olettamuksen, että olen hänen yläpuolellaan, että minun holhoustani tarvitaan. Toisekseen mietin, miten ja millä oikeudella minun on nöyrästi kuunneltava, että koska olen korkeasti koulutettu ja herramunjee humanistinainen, en ymmärrä mistään todellisesta mitään. Käyn kaupassa ja paskalla siinä missä automaatioasentajakin. Sitä todellisemmaksi ei maailma mene. Enkä minä sitä paitsi lampsuta voimalaitoksen kahvihuoneeseen huutelemaan, että hei sinä rasvakynsi siellä, tiedätkö mitä tarkoittaa diskurssi, no etpä taida tietää, noloooooo.

Perhepiiripainiasetelmastani on johdettavissa jotain yleisempää, kuten vihervasemmiston ja perussuomalaisten välinen lapsellinen nokittelu, jossa toinen solvaa toista sivistymättömäksi juntiksi ja toinen toista viherpiipertäjäsuvaitsijaholhoajaksi. Molemmissa tapauksissa osapuolet voisivat keskittää energiansa kunnioittamiseen: sen tunnustamiseen, että meillä kaikilla on paikkamme tässä yhteiskunnassa ja että se on yhtälailla arvokas, vaikkakin erilainen.

Se, että pikkusiskon pitää kuunnella isoveljensä vittuilua ja että poliittiset puolueet karrikoivat toistensa kannattajia naljailutarkoituksissa, lienee normaalia. Mutta kun ministeri julkilausumissaan kumoaa tutkimustiedon omalla maalaisjärjellään, pitäisi meidän kaikkien huolestua – tyrmistyä, muuallakin kuin tutkijankammioissa ja kahvipöytäkeskusteluissa. On paitsi ristiriitaista myös törkeää, että valtio, joka juhlapuheissa perustaa talouskasvunsa ja kehityksensä korkeakoulutukselle, harjoittaa todellisuudessa lyhytnäköistä tiedepolitiikkaa kiristämällä tieteen poliittista ohjausta ja suoranaisesti solvaa tieteentekijöiden ansioita teroittaen, ettei niillä ole relevanssia poliittisen päätöksenteon kannalta.

Jos viime kolumnissani etsin perustelua opintotuen puolesta mielenosoittamiselle, on minun nyt vaikea löytää perusteita sille, etteivät yliopistojen henkilökunta ja opiskelijat ole jo kaduilla polttamassa autoja. Kissan häntää, edes sitä akateemista, ei nosta kuin kissa itse.

Lotta Aarikka