Kolumni
28.09.2011

Retrotylsimykset

AJAUDUIN keskustelemaan ystäväni kanssa siitä, kuinka paljon hauskempia videopelit ennen vanhaan olivat. Erityisesti 90-luku edusti meille eräänlaista pelien belle époquea, jolloin kehittäjät keskittyivät ulkoisen näyttävyyden sijaan mieleenpainuviin hahmoihin, vahvaan tunnelataukseen ja aitoon haasteeseen.

Päätin tehdä uskomuksesta empiirisen kokeen. Etsin käsiini vanhat suosikkipelini ja valmistauduin nostalgiatripille. Yllättäen päällimmäisenä makuna suuhun jäi kuitenkin karvas pettymys. Aikaisemmin olin kokenut Legend of Zelda: A Link to the Pastin parissa eeppisen seikkailun. Nyt näin edessäni kasan rumia pikseleitä. Kauhupeli Resident Evilissä taas ahdisti enää nolostuttavan huono ääninäyttely.

Pahinta oli kuitenkin kalvava epäilys siitä, ettei kaikki ollutkaan ennen paremmin. Olin yksinkertaisesti tullut vanhaksi. Siinä missä minä pidän Call of Dutyä tylsänä perusräiskintänä, uppoutuvat nykypäivän teinit siihen aivan yhtä intohimoisesti kuin minä aikanani Metal Gear Solidiin.

RETROFIILISTELY ei toki liity pelkästään peleihin. Monet elokuva-arvostelijat syyllistyvät elitismiin harmitellessaan kollektiivisesti sitä, että nykyleffoissa ei ole sisältöä. Samoin toistuu enemmän tai vähemmän suorasti esitetty väite siitä, että uudet kulttuurintuotteet ovat vain vanhojen toisintoa, eikä kukaan enää keksi mitään uutta.

Tosiasiassa kaikki kulttuurintuotteet perustuvat enemmän tai vähemmän hyväksi havaittujen kaavojen kierrätykseen. Kyse on vain siitä, että nuorempina emme ole vielä saaneet noista kaavoista kylliksemme. Siksi on helpointa tuudittautua regressiivisesti vanhojen suosikkien myyttiseen alkuvoimaan. Samasta syystä isoäitisikin katsoo Frendejä mieluummin I Love Lucyä ja pelaa nettiräiskinnän sijaan erän Unoa.

ASIAN on tiedostanut myös ohjaaja Woody Allen, jonka uusi elokuva Midnight in Paris käsittelee menneisyyteen haikailua sarkastiseen sävyyn. Allen veikkaa ilmiön johtuvan siitä, että ihmiset nyt eivät ylipäätään ole koskaan tyytyväisiä mihinkään. Väite on kyyninen, mutta mikäli jo kaltaiseni suhteellisen nuori henkilö havaitsee itsessään retrotylsimyksen piirteitä, vaikuttaisi sillä olevan vinha perä.

Kenelle tahansa on kova paikka myöntää pudonneensa kelkasta. Huomattavasti itsekunnioitusta hivelevämpi vaihtoehto on sitä vastoin uskoa olevansa yksin oikeassa koko muuta maailmaa vastaan. Suonette siis anteeksi, mikäli palaan Nintendoni ääreen ja teeskentelen pitäväni hauskaa.

TUOMAS JALAMO

Kirjoittaja on mediatutkimuksen opiskelija ja vapaa toimittaja, jonka parhaat päivät ovat mitä ilmeisimmin takana.