Kolumni
01.02.2012

Sodanvastainen tappokone

"Yritän pitää hänet kasassa, mutta hänen sisälmyksensä valuvat ulos... Yritän, ja kukaan ei auta! Hän vain huutaa, että haluaa mennä kotiin. Ja kutsuu minun nimeäni."

Ote on elokuvan First Blood loppukohtauksesta, jossa itkunsekainen entinen merijalkaväen eliittisotilas istuu pikkukaupungin poliisiaseman lattialla, ja kertoo, kuinka hänen kaverinsa kuoli pommi-iskussa. Elokuva tunnetaan paremmin sille myöhemmin annetulla nimellä Rambo: First Blood, ja se on Rambo-elokuvien sarjan ensimmäinen, kiistatta moniulotteisin osa.

Elokuvan perusjuoni on toki yksinkertainen: henkisesti epävakaa ex-sotilas kohtaa paikallisen poliisin, joka ottaa hänet silmätikukseen ja jonka alaiset kohtelevat häntä väkivaltaisesti. Rambo napsahtaa, pistää poliisit nyrkeillään nippuun ja pakenee vuorille sotimaan yhden miehen sotaansa.

Näin First Bloodin ensimmäistä kertaa ala-asteikäisenä. Niin nuorena suurimman vaikutuksen tekivät tietysti Rambon uskomattomat taistelutaidot ja ninjamainen kyky hiippailla metsän siimeksessä ja paeta takaa-ajajiltaan. Rambo oli kova jätkä. Mutta muistan myös sen, kuinka epäreilulta Rambon kohtelu elokuvan ensimmäisissä kohtauksissa tuntui. Miksi se yksi poliisisetä oli niin ilkeä? Lapsena kokonaisuutta oli vaikea käsittää.

Vasta myöhemmin olen löytänyt elokuvan loppukohtauksen uudelleen, ja ymmärtänyt, että kyseessä on aina ajankohtainen, syvästi poliittinen elokuva, joka ei kerro myyttisen sankarihahmon taistelusta ilkeitä poliiseja vastaan, vaan siitä, mitä yksilölle tapahtuu, kun sodan jättämät traumat tekevät sopeutumisesta normaaliin arkeen ja yhteiskuntaan mahdotonta. Ennen kaikkea se kritisoi yhteiskuntaa, joka on valmis lähettämään nuoriaan maailman taistelukentille, muttei pidä näistä huolta sotien jälkeen. Samaa teemaa ei löydy sarjan muista osista, joissa Rambon tehtävä on lähinnä listiä mahdollisimman monta periamerikkalaisten hyveiden vastustajaa kommunisteista burman diktatuurin sotilaisiin.

First Bloodin julkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi 30 vuotta. Törmäsin äskettäin YouTube-videoon, jossa Irakissa ja Afganistanissa sotineet Yhdysvaltain merijalkaväen veteraanit kertoivat itkien sodissa tekemistään hirveyksistä. Siviilien ampumisen, väkivaltaisen kohtelun ja täysin mielivaltaisesti tehtyjen ohjusiskujen osalliset eivät enää olleet ylpeitä siitä, mitä olivat tehneet. Monelle on ollut mahdotonta sopeutua normaaliin elämään ja arkeen. Voi olla, että First Blood on vain halpaa viihdettä, mutta sen perimmäinen teema on edelleen tärkeä.

JUUSO JANHUNEN

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja populaarikulttuuritiedolla pätemisen ammattilainen.