Kolumni
08.09.2010

Totuus on Toivossa: Pitkät jäähyväiset, eli kuinka minusta tuli menneisyyden fragmentti

Arvoisat lukijani, te rakkaat silmänkääntäjät, kirjallisuuskriitikot, puheenjohtajat, alastonmaalausten alastomat naiset, Suur-Tuusulan ruhtinaat, mediakeskuksen pojat, kunniallisten kotien asukkaat ja toimistonukkujat, maaseudun opettajat, hallopedit ja muut likeesti pienet mutta ihanat tyypit, ihmisen eteen tulee hetkiä, jolloin valkoiset jänikset rikkovat kranaatilla kulkusiltasi, ilkeä yö laskee kitarasoundinsa kolme oktaavia pois auringosta kohti viinipunaisena leiskuvan horisontin helmaa, kuin viekas kettu, joka murtaa jalkasi ja pihistää perintökellosi. Niin, minäkin poistun, ilman pokaaleja tai kelloja, astelen ulos peltiovista ja kiroan neljästi, sillä, rakkaat lukijani, voitte olla varmoja, että tänään ei pala sädetikut eikä soi morkoolit.

Sanoivat Rautapihan muuttuneen mustaksi, sanoivat Lepakkoluolasta hapen loppuneen, sanoivat nykivässä hymyssä, että tähän loppuu parkettipuut ja tästä alkaa hakkuuaukea. Ei ollut myyrä kaupungissa vaan toimistossa, siellä nauroi koko remakka ja johtava niistä antoi Toivon käteen ruskean kirjekuoren, jossa ei ollut enää dollareita, vain muistio, johon oli kirjoitettu lyhyesti "saneerattu tuotannollisista syistä". Itkin, ilman kyyneleitä. Näinkö tekivät minulle nuo plantaasiomistajat, nuo kurjat mädätetyllä hailla lapsensa ruokkivat ryökäleet, nuo ilmatäytteiset marengit. Hävisin kapitalisteille korttipelissä, vaikka en tiennyt edes osallistuvani peliin, luulen. Kiva kun olit ja kiva kun lähdet.

Näin on taas pientä ihmistä viety kuin runotyttöä osakunnalla. Tylkkäristäkö on tullut uusliberalistien l'Encyclopédie, jossa tieto on korvattu mainoksilla ja ostopalveluilla ja katinkonteilla ja Miltonin kuvilla, kysyn. Polttakaa vaikka roviolla, mutta kipuraja se on selkänahallakin. Madame, nostakaa purjeet, minä lähden. Minuahan ette irtisano, minä irtisanon teidät! Se on katsokaas sellainen se markkinavoiman laki, että teitä ei enää tarvita, olette kuoriketta tunkiolle. Mutta, kyllä minulla on ottajia, kyllä Minä.

Valkoiseksi rapatun kartanon räystäs valahtaa lehtikasaan, ullakolla tuulee läpi, avatut kirjat ja suljetut valokuvakansiot, levylautasella enää yksi levy, se soi ja soi, rosoinen hiekka, Bruce-setä. Se jääkööt viimeiseksi kuvaksi.

Now I think I'm going down to the well tonight

and I'm going to drink till I get my fill

And I hope when I get old I don't

sit around thinking about it

but I probably will.

Hyvät ystävät, kiitos, että uskoitte minuun. Nyt, uskokaa itseenne.