Kolumni
22.01.2010

The True Colours of Hannu

Kulttuurinen vuorovaikutus on paitsi välttämätöntä myös kauhean hienoa. Kun kulttuurit sekoittuvat, opimme samalla sekä toisistamme että itsestämme. Pelottavasta tulee vähemmän pelottavaa – muukalaisesta normaali naapuri, jopa ystävä.

Kulttuurisella vuorovaikutuksella on tämän ideologisen kukkasen lisäksi myös arkielämään vaikuttava puolensa. Kun kumartuu 25 kertaa hiki päässä noukkimaan yhden joulupaperiarkin kerrallaan malesialaisen tavaratalon mattotelinettä muistuttavasta paperihäkkyrästä, jotta sirpakka muslimitipu voi sitten kassalla kääriä ne rullalle, sitä haluaisi ihan yhteisen hyvän vuoksi kysyä: "Hei, ootteko ikinä ajatelleet, et noita vois niinku esim. myydä rullana?" Eivät ne ruokailuvälineetkään mikään kantahämäläinen patentti ole.

Kolikolla on myös kääntöpuolensa, yleensä useampia.

Olin ennen joulua laulamassa kauneimpia joululauluja Mikaelin kirkossa. Paikalla oli myös Mikaelin kirkkokuoro. Perinteistä protestanttista itseinhoa ja kärsimystä huokuvien rempseiden joulurallatteluiden lisäksi kuoro esitti myös erään legendaarisen negrospirituaalin. Vanhat naiset heiluivat epätahtiin punaisissa pusakoissaan ja mustissa puolihameissaan ja kiekuivat klassillisen koulutuksen tai yksinkertaisesti mummoutumisen marinoimalla vibratolla sellaista musiikkia, jonka olisi tarkoitus henkiä iloa, rytmiä ja elämää. Ei irtoa varsinaissuomalaiselta mummolta se, kuten tiedossa on ollut jo ihmiskunnan alkumetreiltä saakka. Miksi täytyi edes yrittää?

Toinen selkeä esimerkki siitä, miten joidenkin kulttuuristen piirteiden ei vain yksinkertaisesti ole mahdollista lainautua luontevasti, ovat eräät tosi-tv-formaatit. Unelmien poikamies on amerikkalaisena versiona kristallinkirkasta viihdettä: leikellyt naikkoset kynsivät toistensa naamoja ja oksentelevat shampanjacoolereihin. Kaiken keskellä häärii raamikas ja karismaattinen, jossain rikkaiden ja hyvien ihmisten ammatissa työskentelevä uros, johon on niin helppoa rakastua, ettei siihen tarvitse oikeastaan tutustua. Se draama, se järjettömyys, ah!

Suomalaisessa versiossa unelmien poikamiehen nimi on Hannu. Ei lisättävää.

Turussa elää 131 eri kansalaisuutta. Tämän rinnakkaiselon edellytyksiin kuuluu myös kulttuurien välinen vaihtokauppa: maahanmuuttajien osalta se tarkoittaa valtakulttuuriin mukautumista, kantasuomalaisilta aitoa avomielisyyttä erilaisille ratkaisuille. Erilaisia kulttuurisia vaikutteita omaksuessaan on kuitenkin muistettava paitsi oman kulttuurin ylpeyden aiheet myös rajoitukset. On turha teeskennellä olevansa jotakin, mitä ei ole. Kyllä me sen huomaamme kuitenkin, Hannu.

Turun kaupunki palkitsee tänä vuonna viidettä kertaa monikulttuurisuusteon ja vuoden uusturkulaisen. Palkinto myönnetään henkilölle, yritykselle, yhdistykselle tai muulle yhteisölle, joka on esimerkillisesti edistänyt monikulttuurisuutta.

Teksti: Lotta Aarikka