Mielipiteet
01.11.2012

Tuntuuko pahalta?

Turun ylioppilaslehden numerossa 12/2012oli artikkeli Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäristä,Hannu Lauermasta. Artikkelin sisältöön ei minulla ole aihetta sen suuremmin puuttua, mutta aloinpa kirjottaa, koska mieleni pääsi hieman kiihtymään jutun ingressistä: "Pahuus on osa ihmisyyttä, sanoo Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerma."

Ihmisen sisäsyntyinen pahuus on kulttuurimme suurimpia ja kyseenalaistamattomimpia myyttejä, ja juurensa tämä myytti on kaivanut syvälle kulttuuriperintöömme ja sitä myöten myös alitajuntaamme. Raamattukin opettaa, ettäihminen kantaa sydämellään syntymästään saakka perisyntiä, joka täytyy oikein korkeammilta voimilta anoa anteeksi. Täyttä roskaa.Pahuus ei ole yleisinhimillinen ominaisuus, vaan meidän kulttuurimme surullinen erityispiirre.

Kulttuurista kirjoittaessani en suinkaan tarkoita suomalaista kulttuuria. En viittaa sillämyöskään laajempaan länsimaalaiseen kulttuuriin. Kulttuurilla tarkoitan sitä tänä päivänä globaaliksi muodostunutta kulttuuria ja sivilisaatiota, joka sai alkunsa yli 10 000 vuotta sitten, kun keksittiin, että maasta voidaan muokkaamallatehdä ihmiselle otollisempi. Samalla alettiin kultivoida sellaista kerrassaan järjetöntä ideaa, että maapallo on annettu meille, ja voimme sitä parhaaksi katsomallamme tavalla käyttää omaksi hyödyksemme piittaamatta muista kulttuureista, muista eliölajeista, luonnon monimuotoisuudesta ja maapallon ekosysteemien elinvoimasta.Daniel Quinnon kirjassaanIshmaelkutsunut meitä ja meidän kulttuuriamme osuvasti "ottajiksi".

Sisäsyntyinen javoittamatonpahuus on oiva keino pitää status quo voimissaan ja vahvana. Sitäkäytetäänketterästimyös ottajakulttuurin käsienpesuun ja vastuunpakoiluun.Aina kun tätä myyttiä joku Lauerman tavoin ajattelemattomasti toistelee, kollektiivinen tajuntamme lannistuu kohti tällaistapahuuden determinismiä:Eihän meidän kannata edes yrittää edistyä ihmiskuntana moraalisesti ja eettisesti, koska se on mahdotonta! Turha toivo. Ihmisillä on mustat sydämetja niitä emme valkeiksi saa kuin valehtelemalla!

Juuri tällaisten ajatusten voimistumisenvuoksi minua niin suunnattomastiärsyttää, kun tuota myyttiä toistellaan ja vahvistetaan.

Jutun lopussa oli yllätys, josta iloitseminen kostautui ennenaikaiseksi. Pahuudesta puhuttiin tosiaan osana kulttuuriamme, joskin vain yhdessä lauseessa, jonka muotoilua ei ehkä ollutkaan sentarkemmin harkittu.

Lauerma nimittäin lyttää tuon näkökulman heti seuraavassa lauseessa: "Pahuutta on mahdotonta karsia ihmisestä menettämättä ihmisyyttä. Sen kanssa on vain opittava taiten elämään." Paskapuhetta. Haluammeko todella alistua tuollaiseen pessimismiin ja apatiaan vai voisimmeko yrittää voittaa kulttuurimme sisäsyntyisen pahuuden jakorostaa, että ihminen on sisimmiltään hyvä ja rakastava olento?

Ottakaamme siis oppiaDostojevskin Karamazovin veljestenviisaasta munkista:"Do not say 'Sin is mighty, wickedness is mighty, evil environment is mighty, and we are lonely and helpless

and evil environment is wearing us away and hindering our good work from being done.' Fly away from that dejection my children!"Ja ketäpä kannattasi kuunnella, jos ei viisaita ja vanhoja munkkeja?

IIRO NAUKKARINEN