Kolumni
02.02.2009

Utupaikalla: Dolce vita

Tarkkasilmäiset todistavat näillä tienoin kopulaatiota. Runoilija ja yhteiskuntatieteskelijä vapauttavat nuijapäänsä vuoroviikoin.

Ihmisellä, joka ehtii käydä shoppailemassa hyperbolisia etuliitteitä "market"-sanan eteen yhä mittavammin kasaavissa puoskareiden paratiiseissa, on liian paljon vapaa-aikaa ja liian vähän vapautta. Kun Järjestelmälle™ ei enää riitä, että opiskelu- ja työpaikoissaan aivottomiksi masinoidut solukoneet ovat hallittavissa kahdeksan tuntia päivässä, heidät otetaan ylitöihin uudenlaisiin hallinnan halleihin. Pahimmillaan ne muistuttavat sci-fi -elokuvien ihmiskasvattamoita, joissa aivoton orgaaninen kuona lilluu omassa liemessään aina uunituorein lobotomialaite luottokortille kirjattuna.

Kommunistinen systeemi korosti yhteisöä, mutta murhasi julmasti yksilöitä; liberaalimerkantilistinen systeemi korostaa yksilöä, mutta murhaa sumeilematta kokonaisia yhteisöjä houkuttelemalla laatutiedottomia segmenttejä aivokuolleisuuden auvoon - ja segmentit suostuvat, sillä niille luvataan ettei tarvitse muuta kuin tyytyä, myydä Faustin lailla jo rusinaksi kurtistunut sielunsa Ideaparkin paholaiselle, minkä jälkeen saa olla rauhassa.
Aivotyö on uuden Suomen paarialuokan paskaduuni.

Kirjoitan tätä Coimbrassa, jonka idyllisen vanhan kaupungin ja vanhan yliopiston aiemmin topografisesti määrittelemä alue on levitetty keinotekoisesti kohti kehäteitä rakentamalla kaksi valtavaa ostoskeskusta kaupungin eri laidoille. Suurempi niistä, Roomassa vielä julkisille keskusteluille varattu Forum, puhuu tätä nykyä lähinnä pakaralihasten rentouttamislaitteiden surinalla.
Toinen, jalkapallostadioinin yhteydessä sijaitseva Dolce Vita, lupaa nimeään myöten ihanaa elämää sille, joka myy yksilöllisyytensä viimeiset rippeet hankkimalla yksilöllisiä tuotteita ja liittyy samalla maattomien, ostoskeskusten labyrinttipromenadeilla vetelehtivien paimentolaisheimoon, yhteisöön joka klikkautuu ostarin wi-fi -alueella Facebookiin muistaakseen oman nimensä ja sen miltä näyttää.

Työ- ja vapaa-aika eivät eroa toisistaan: kaupungilla näkee runsain mitoin muodikkaita lasiseinäisiä rakennuksia täynnä tismalleen samanlaisia toimistoja. Arkistoapinat nakuttavat koneitaan kaikkien ohikulkijoiden nähtävillä. On kuin Jeremy Benthamin panoptikon-vankilan idea olisi käännetty nurin: ihmiset sisäistävät muiden kansalaisten katseen ja pysyvät poissa pehmopornosivustoilta virka-aikana.

Me rakkaan Järjestelmämme™ viljelemät, läkähdyttävän joutavat kuluttajat olemme yhteisöllisempiä kuin höyrypäisimmätkään utopiasosialistit koskaan uskalsivat uneksia. Olemme onnistuneet siinä vaihtamalla ajattelunvapautemme labyrinttikokeiden valkoisen rotan vapauteen: sillä on kaksi tietä valittavanaan, molemmat saman kehikon sisällä, ja koska se ei vaivaudu kiipeämään labyrintin reunan yli, se kuolee lopulta hillittömän vauhdikkaan tylsyytensä saattelemana saman homeisen juustopalan ääreen kuin edeltäjänsäkin.
Ja rottia, niin kuin ihmisiäkin, syntyy aina lisää jatkamaan tätä ketjua.
Ville-Juhani Sutinen

Turun ylioppilaslehti 2/2009 (30.1.)