Kolumni
26.02.2009

Utupaikalla: Pohjoinen ulottuvuus

"Ei turhaa sanaa. Ajattelija. Tolstoi. Pohjola", päättelivät New Yorkin taiteilijapiirit, kun runoilija Vladimir Majakovski, kaksi metriä neuvostoslaavilaista huonohampaista aatetta, istui Manhattanilla diletanttien vieraisilla, eikä puhunut sanaakaan alituisen teen pyytelyn lisäksi, koska ei osannut englantia hitustakaan. Taiteilijat kuitenkin liittivät nukkavierun jässikän vaitonaisen käytöksen yksin tein pohjoisen myyttiseen kehykseen.
Samalla tavalla me arktisen hysterian komeljanttarit, pohjoismaiden hyvinvointiyhteiskuntien tappajien kätyrit, pysyttelemme vaitonaisina luonto- ja demokratiamyyttien edelleen helliessä mainettamme Euroopan vaihtoehtoisina hermokeskuksina kaiken luonnottoman ja pahan tuolla puolen, vaikka syynä vaitonaisuuteemme ei totta vieköön ole ujo, rotuopillisen sinisilmäinen vaatimattomuutemme, vaan paljastumisen pelko.
Tosiasiassa olemme näet jo pitkään osallistuneet tuhotuvan länsimaisen tulevaisuuden tikahtuviin orgioihin, joihin kolmannen maailman lapset valmistavat hikipajoissaan erilaisia mielikuvituksellisia seksileluja. Mutta me tyydymme ja tyydytymme, saamme myytistä uskoa ja voimaa jatkaa pahan levittämistä, sillä mehän olemme koulutustilastojen kärjessä, kyllä, nimenomaan murhaamisen mallioppimisen jatkojalosteina.

Jokamiehen oikeus luonnonmetsissä on naurettava legenda, joka on muuttunut jokamiehen yhteisjaolliseksi vastuuttomuudeksi, kun metsiä tuijotetaan lähinnä aarnioiden halki raiskattua kolmikaistatietä kulkevasta citymaasturista. Suomi-myytti, tuo toisen kätensä menettänyt runsasperäinen neito, on tosiasiassa levitellyt haaroväliään luonnottomuuksille jo vuosikymmenten ajan, mutta kehtaa kuitenkin väittää suvulleen olevansa edelleen neitsyt, puolueeton, luontoa lähellä oleva, koivuun nojaileva seppelpäinen kultakutri.
Koivujen sijaan humisevat kuitenkin enää lautasantennit, tähden tilalla loistaa samaa ohjelmavirtaa toistava satelliitti. Alussa oli digiboksi, kaukosäädin ja Jussi. Mies raivasi pellon tehdäkseen tilaa uima-altaalle. Se on oleva myös hänen hautansa kaikkien sähkölaitteiden pudotessa tuhansiin järviin samanaikaisesti, mutta me selviämme, sillä auringon sammuessa on vain kuin kaamos jatkuisi tavallista kauemmin.

Todellinen paluu luontoon on pohjolan ihmisen ajattelutoiminnan täydellinen lakkautuminen televisuualisten kekkerien täyttämässä sulkeutuneessa kuplassa, hänen takautumisensa viimeisestä oksasta herpaantuneena riippuvan jäkälän tasolle.
Teksti: Ville-Juhani Sutinen

Turun ylioppilaslehti 4/2009 (27.2.)