Kolumni
12.03.2009

Utupaikalla: Syöpaläisen sisältä

Tarkkasilmäiset todistavat näillä tienoin kopulaatiota. Runoilija ja yhteiskuntatieteskelijä vapauttavat nuijapäänsä vuoroviikoin.

Kun S heräsi eräänä aamuna levottomasta unesta, havaitsi hän ympäristönsä muuttuneen suunnattomaksi syöpäläiseksi. Sen kyljet tuhrivat itsensä sitkaaseen visvaan, tuhannet silmät kyräilivät epäluuloisina toisiaan ja käyrät tuntosarvet rempoivat väljien vankkureiden sekä hohtavien kivien mentäviä reikiä neitseelliseen perään.
Ostomies S hapuili ympäriinsä kauhun vallassa. Käteen sattui erään kiinalaisen louhostyöläispikkutytön perna, aamupalan tähteitä, mutta mitäpä hyötyä sellaisesta olisi. Lopulta löytyi sentään kaukosäädin, jonka avulla saattoi manata esiin lohdullisen tiedon: Oli aie! Valittaisiin lihotettaviksi kaikkein lihavimmat, ja heidän avullaan syöpäläistä ruokittaisiin salakavalasti sisältä käsin, kunnes se halkeaisi tasapainoisuudesta.

Koplauksen toteuttamiseksi S:n yksilöllinen panos tuli epätoivoiseen tarpeeseen, kerrottiin. Laskelmien mukaan oli nimittäin laskettu, että mikäli jokainen valtakunnan ostomies jäisi kotiin, jouduttaisiin tyytymään noin sataantuhanteen lusikalliseen kermasosekeittoa neljäntoistatuhannen paneroidun ja leivitetyn hampurilaispihvin sijaan.
Varasuunnitelmiakin oli tehty, kuten hyvään hallintotapaan kuului, eli sidosryhmät oli kiihotettu suoraselkäiseen suomalaiskansalliseen henkeen sanomalla "saatanan tunarit" ilman tukkaa. Jokamiehenoikeus puolestaan aiottiin eteenpäinkehittää jokaisen aitoetnisen metsänomistajan vapaavalintaiseksi oikeudeksi nylkeä metsorahat omasta metsästänsä.

Kaikki oli siis tavallaan ja suhteellisesti ottaen niin helvetin kunnossa. Koska moraalisen haavaloisen vaara vaani kuitenkin aina, byroopuheenjohtajat Oksanen ja Rönnholm möyrivät syöpäläisen paksusuolesta, josta peristaltiikka oli juuri aikeissa pullauttaa heidät korkeasti arvostettuun peräsuoleen, tokaisemaan päivän faabelin. Siinä ei tyylilajille tyypillisesti esiintynyt juurikaan oikeudenmukaisuutta vaan lähinnä raakaa, känsäkouraista yhteiskunnallista kasvattamista.

Lopulta S laski hankalan välikätensä luokittelijan sanaiselle valtikalle. Oliko tämä kaikki kafkamaista, orwellilaista, postmodernia, maagista hyperrealismia vai mitä? Onko sille edes olemassa omaa sanaa, kun todellisuus käy niin käsittämättömäksi, ettei sille ole omaa sanaa?

Teksti: Sami Torssonen

Turun ylioppilaslehti 5/2009 (13.3.)