Kolumni
09.04.2010

Uusi työntekijäsukupolvi

Alaansa vastaavassa työssä oleva korkeakoulutettu nuori aikuinen ilmoittaa ottavansa loparit monen tonnin kuukausipalkkaisesta työpaikasta ja kertoo lähtevänsä joogaohjaajaksi Portugaliin. Toinen valitsee työnsä alan vastaavuuden sijaan selkeiden työaikojen perusteella, jotta ehtii tehdä vapaa-ajalla sitä, mihin todellisuudessa haluaa energiansa kohdistaa: harrastaa agilityä koiriensa kanssa, tanssia raggaa tai soittaa vaikka kitaraa. Kolmas päättää alkaa yrittäjäksi, jotta saa olla oman itsensä herra.

Mahtaa nykypari- ja kolmekymppisiä edeltävällä sukupolvella nousta hiki pintaan. Hullu, menetit loistavan työpaikan hetken mielijohteen vuoksi! Hullu, koulutit itsesi ihan turhaan! Hullu, yrittäjyys on rankkaa ja muista lama! Hohhoijaa. Ajat ovat muuttuneet.

Edelliset sukupolvet saisivat tarkastella uutta työkenttää suurennuslasilla sen sijaan, että mollaisivat nuoria individualisteiksi, hedonisteiksi tai muuten vaan muista piittaamattomiksi unelmiaan tavoitteleviksi kokemusnarkomaaneiksi. Raha ei ole enää ainoa motivaatio tehdä töitä. Toki sitä tarvitaan, mutta moni on valmis luopumaan isoistakin summista sen takia, että itsellä on hyvä olo.

Kyse ei ole pelkästään luovan alojen hihhuleista, joille on niin helppo heristää sormea. Koulutusta arvostetaan ja sellainen useimmiten hankitaan. Useimmat kuitenkin tietävät, ettei se takaa töitä. Se ei ole enää niin vakavaa, sillä muita vaihtoehtoja joutuu pohtimaan nykyään jo ennen yliopiston kursseille ilmoittautumista.

Klassisessa esimerkissä korkeakoulutettu nuori aikuinen tekee rahan takia jonkinlaista päivätyötä, jotta voisi tehdä rinnalla sellaisia alaa vastaavia hommia, jotka kiinnostavat, mutta joista ei joko makseta palkkaa tai maksetaan nimellinen summa. Usein nykyään tällainen ratkaisu ei ole lopulta yhtään hassumpi.

Rahaa tärkeämpää onkin lopulta omanarvontunne, vaikutusvalta, motivaatio ja loppuun palamattomuus. Ystäväpiirissäni on jo järjetön määrä vapaaehtoisia yrittäjiä, freelancereita ja kevyessä alaa vastaamattomassa työssä olevia fiksuja, määrätietoisia ja onnellisia ihmisiä, jotka tekevät kiinnostavia asioita työn rinnalla.

Harva kaipaa enää virkaa tai vakituista työpaikkaa koulutusta vastaavassa työssä. Palkkatyö ei ainoastaan määritä identiteettiä tai arkielämää. Ja kun maailman työtilanne horjuu joka tapauksessa, on omaehtoisessa epävarmuudessa ehkä lopulta helpompi elää kuin odottaa päivää, jolloin pomolta tulee ilmoitus vähennyksistä johtuvasta irtisanomisesta.

Vuosi sitten pariisilainen ystäväni päätti lopettaa lähes kymmenvuotisen nousujohteisen mainostoimistouransa ja muuttaa Montpellieriin auttamaan mielenterveyskuntoutujia. Nykyään hän asuu heidän kanssaan, on läsnä, keskustelee ja tekee heidän puolestaan arkisia ostoksia. Hän on onnellisempi kuin koskaan. En voi kuin hymyillä.

PIHLA HINTIKKA