Kolumni
13.12.2012

Vain minun korvilleni

Näpistän tuttaviltani päivittäin. Käytän nimittäin Spotifyta musiikin kuunteluun ison siivun valveajastani, mutta en ole erityisen innokas troolaamaan musiikkisivustoja uusien levyjen perässä. Soittimen syötteistä kun on sangen vaivatonta seurata mitä kukin milloinkin kuuntelee. No, minä vellon netissä ihan liikaakin, mutta onneksi siinä sivussa tulee napsittua hyviä kappaleita kuin villivadelmia ohikulkumatkalla. Ja tuskin kukaan pahastuu tästä, sillä anastukseni ovat aika huomaamattomia ja alkuperäinen kuuntelijakin voi jatkaa biisien toistamista.

Mutta mitä jos musiikki olisikin jakamaton hyödyke? Entä jos vain yksi ihminen maailmassa voisi kuunnella yhtä kappaletta kerrallaan? Vaikutuksia voi vain arvuutella, mutta jakamaton musiikki tempaisi sekä musiikin kuuntelijat että tekijät villien hintojen maailmaan, joka tuskin muistuttaisi kovin paljoa tuntemaamme äänimaisemaa.

Nopeasti voisin kuvitella Common Peoplen, Dancing in The Darkin tai Päiväkodin kaltaisten sukupolvihymnien nostavan hintaansa äkeämmin kuin löpö öljykriisin aikana. Todella isot hitit kaapattaisiin markkinoilla äveriäiden huomaan, jolloin ne paradoksaalisesti lakkaisivat olemasta isoja hittejä. Niitä kun kuuntelisi vain joku viiksekäs kartanonherra kaukana massoista. Kaltaiseni akateemisen pätkätyöläisen täytyisi jakamattoman musiikin maailmassa tyytyä huokeampiin säveliin. Tuskin joutuisin siltikään turvautumaan omankädenoikeuteen ja kaivamaan vanhaa Landolaa kaapin perältä. Maailmassa kun on huikea määrä sangen hyvää säveltaidetta tuhtaavia piskuisempia pumppuja.

Indiebändeille tilanne olisikin herkullinen – niiden sävelille kun olisi yhtäkkiä odottamattoman paljon kysyntää. Radioiden musiikkipäällikötkin joutuisivat jättämään mukavasti pehmustetut tuolinsa ja palaamaan lähtöpisteeseen: koluamaan levykauppoja, kirjastoja ja Soundcloudia löytääkseen hyvää musiikkia omille korvilleen.

En tietenkään toivo skenaarioni toteutuvan, sillä pidän asioiden jakamisesta. Silti voisimme harkita vaikkapa yhtä päivää vuodessa, jolloin kollektiivinen musiikki olisi pannassa. Ehkäpä se opettaisi ainakin suhteellisuudentajua, ja mikä tärkeintä, toisi jokaiselle uusia lempilapsia yhteiseen kiertoon tuupattaviksi.

Lauri Hannus

Kirjoittaja on

C-kasettiajan kasvatti.