Kolumni
01.11.2012

Valinnanvapaustaistelu

Kuluneen vuosikymmenen ajan ihmiskunta on käynyt kenties historiansa merkittävintä taistelua: sotaa perinteistä televisioformaattia vastaan. Kun digitaaliset televisiolähetykset syrjäyttivät Suomessa maanpäälliset lähetykset vuonna 2007, ilmassa oli odotuksen tuntua. Hurjimmissa haavekuvissa digi-tv:n oli tarkoitus muuttaa kankeana ja vanhanaikaisena pidetty televisiokulttuuri kertaheitolla. Ei enää riippuvuutta esitysajoista! Päätä itse milloin ja mitä katsot! Teknologiatyrannian aika on ohi!

Tietenkään digi-tv ei täyttänyt kenenkään odotuksia. Muutoksen kutsuminen vallankumoukseksi herättää jälkikäteen tarkasteltuna vapaan viihtymisen puolesta marssivissa taistelijoissa lähinnä kyynisiä naurunpyrähdyksiä. Digi-tv toi meille digiboksit, jotka eivät futuristisesta nimestään huolimatta olleet juuri muuta kuin VHS-nauhurien tilataloudellisempi, kerran vuodessa hajoava inkarnaatio.

Vastikään näilläkin lakeuksilla aloittanut Netflix edustaa monille toivoa paremmasta huomisesta. 8 euron kuukausimaksulla palvelun kautta voi läppärin, pelikonsolin tai puhelimen välityksellä katsoa mitä tahansa, koska tahansa ja kuinka paljon tahansa.

MTV3:n edustajan raportoitiin antaneen palvelusta katkeria kommentteja, joiden mukaan kanava ei tulisi antamaan Netflixille "yhtään sympatiapistettä" ja että palvelua "potkitaan munille niin paljon kuin pystytään". Vapaustaistelijat olivat haltioissaan: tällä kertaa mahtava imperiumikin vapisee uudistuksen edessä.

Ensikokeilun perusteella Netflix on kuitenkin hienoinen pettymys. Tämä ei johdu niinkään itse palvelusta, kuin niistä tavoista joilla olemme tottuneet viihdyttämään itseämme. Vaikka valinnanvaraa olisikin, emme välttämättä silti osaa tai halua valita.

Oma Netflix-kokemukseni nimittäin paljasti, että en ole lainkaan niin kultivoitunut viihteen kuluttaja, kuin olin aikaisemmin halunnut uskoa. Jokainen kirjautumiseni on noudattanut pitkälti samaa kaavaa: selailen pitkään palvelun tarjontaa, enkä silti tiedä mitä katsoa.

Aloitan yhtä elokuvaa, vaihdan toiseen. Kolmannesta katson kymmenen minuuttia teoksen keskeltä. Toimintani alkaa muistuttaa – häpeän tunnustaa – kanavasurffailua. Lopulta päädyn tuijottamaan Transformersia täynnä musertavaa epätoivoa.

Niin tervetullut uudistus kuin Netflix onkin, tuntuu samalla nololta huomata, että kenties televisioyhtiöiden sijaan olemme koko tämän ajan rajoittaneet vapauttamme valita enimmäkseen omatoimisesti.

Tuomas Jalamo

Kirjoittaja on viestinnän opiskelija ja vapaa toimittaja, joka ei jaa Netflix-historiaansa Facebookissa.