Essee
27.11.2015

Valkokankaiden vuosikertasankarit

Teksti:
Ilkka Hemmilä
Kuvat:
Sampo Rouhiainen

Mittavat elokuvasarjat joutuvat kirjoittamaan omaa perintöään uudelleen jatkuvasti. Sellaisen työtaakan äärellä uudistuminen ei ole helppoa.

”Ei mitään.”

Näyttelijä Daniel Craig yllätti haastattelijansa napakalla vastauksella. Craigilta kysyttiin, mitä ihmiset voisivat oppia hänen esittämältään hahmolta, maailmankuululta agenttisankarilta James Bondilta.

Myötäsukaisen vastauksen sijaan Craig arvioi Bondin olevan jääräpäinen misogynisti, jossa on tuskin positiivisen roolimallin aineksia.

Craig latasi yllättävät kommenttinsa pöytään viikkoa ennen uusimman Bond-elokuvan, Spectren, ensi-iltaa. Ne olivat selkeässä ristiriidassa sen kanssa, mitä elokuvantekijät yleensä kertovat mainostaessaan uusia tuotoksiaan. Ympäripyöreiden kohteliaisuuksien joukossa Craigin tyly tilitys oli hyvä keskustelunavaus pitkien elokuvasarjojen mielekkyydestä.

Craigin suorat kommentit kuvaavat haastetta, jonka näyttelijä kohtaa esittäessään itseään vanhempaa hahmoa. Pelkästään valkokankaalla Bond on seikkailut peräti 53 vuoden ajan. Satunnaisista tuotantovaikeuksista huolimatta elokuvasarja kattaa tähän mennessä 24 osaa.

Bond-sarjan aikana kylmä sota on päättynyt, länsimaiset teollisuusvaltiot muuttuneet palveluyhteiskunniksi ja maailman valtapoliittinen painopiste siirtynyt muille mantereille. Ei ole ihme, jos sankari tuntuu esittäjästäänkin epärelevantilta reliikiltä.
Bond-elokuviin on mahtunut paljon yrityksiä löytää tuplanolla-agentille uutta jalansijaa muuttuvassa maailmassa.

Leffasarjasta onkin tullut kameleontti, joka mukautuu uusiin trendeihin. Esimerkiksi 1970-luvun öljykriisin varjossa vakooja pyrki pelastamaan aurinkoenergian kehittämiseen erikoistunutta tiedemiestä, mutta muutamaa vuotta myöhemmin hän suuntasi jo avaruuteen yllätyshitti Tähtien sodan (1977) vanavedessä.

Kameleontin tavoin Bond muuttuu vain pinnallisesti. Eriskummalliset aseet, nopeat autot, nuoret naiset sekä seksin ja kuoleman välimaastossa leikittelevät alkutekstijaksot tunnusmusiikkeineen ovat pysyneet hahmon matkassa vuosikymmenten halki.

Sankarin päivittäminen ei ole helppo tehtävä vaan jatkuvaa tasapainoilua nykyhetken tarpeiden ja vanhojen fanien odotusten välillä. Tämän on saanut kokea myös Craig itse kymmenen vuotta sitten. Bondin kuudenneksi esittäjäksi vastavalitun näyttelijän epäiltiin tuolloin olevan liian rujo tulkitsemaan hienoeleisenä pidettyä herrasmiesvakoojaa.

Craigin neljä Bond-elokuvaa ovat vastanneet huutoon kyseenalaistamalla sankarivakoojan menetelmät ja merkityksellisyyden hänen omissa elokuvissaan. Casino Royalessa (2006) Bondiin viitattiin tylppänä aseena, kun taas edellinen tuplanollatuotos Skyfall (2012) esitteli fyysisesti ja henkisesti rikkinäisen superagentin koko Ison-Britannian salaisen palvelun kritiikkinä.

Melko tylyä – erityisesti siksi, että alun perin kirjailija Ian Fleming loi hahmon suojaamaan Britannian ylpeyttä maan mittavan siirtomaaimperiumin romahtaessa.

Spectressä uudistaminen ja kritiikki vaihtuvat menneeseen haikailuun. Kovasanaista taustaa vasten sinänsä taidokkaasti tehty elokuva on hienoinen pettymys.

Elokuvalle nimensä antava rikollisjärjestö sarjan menneisyydestä herätetään henkiin – muodikkaasti valvontayhteiskuntaan liittyvillä peloilla höystettynä – ja Craigin suorista sanoista huolimatta sulava glamour vahvistaa vanhaa asemaansa.

James Bondin paluu kohti mennyttä saattaa olla laiskaa mutta myös vääjäämätöntä. Elokuvasarjan käännös oman historiansa suuntaan alkoi oikeastaan jo Skyfallin puolella.

Kovin kriittisenä käynnistynyt elokuva purki päähahmonsa pieniin osiin – ja lopussa kokosi hänet entiselleen, sillä jonkun oli edelleen pelastettava maailma. Lopussa Bondin synnit unohdettiin ja Britannian rooli maailman vartijana turvattiin.

Se on asetelma, josta jatkumoa hajanaiseen elokuvasarjaan tavoitteleva Spectre lähtee liikkeelle. Vaihtoehtona olisi irrallisten tuomioiden toistaminen loputtomiin.

Ehkä Skyfallin ja Spectren tekijätiimi kaikesta kritiikistä huolimatta kurkottaa menneisyyteen jopa mielellään, vaikkakin tahattomasti. Bond on pyörinyt valkokankailla niin kauan, että nykyiset tekijät ovat tavalla tai toisella itsekin sarjan vanhoja faneja. Tekijät voivatkin nostalgisoida elokuvasarjan historian lisäksi omaa menneisyyttään.

Joulun alla uuden Tähtien sota -elokuvan, The Force Awakensin, ensi-ilta kiihdyttää entisestään liikehdintää elokuvabisneksen nostalgia-apajilla. Elokuvasarjan relevanttiutta testaava ohjaaja-käsikirjoittaja J.J. Abrams on tunnustautunut sarjan antaumukselliseksi faniksi.

Tuskin siis lienee yllätys, että elokuvan massiivinen markkinointikampanja on hekumoinut Millennium Falconin paluuta häpeilemättä jo vuoden verran. Joskus vilpitön innostus on helpompaa kuin kurttuotsainen kritiikki.