Kolumni
04.03.2010

Viilee Suomi-eksotiikka

Joskus tunnen oloni Pariisissa Suomen surkeimmaksi suurlähettilääksi, joka ei tiedä kotimaastaan kuin sen, että siellä on kylmä, lunta, pimeää, hassu kieli ja joulupukki. Viisi vuotta sitten se vielä riitti.

Hämmästytin paikallisia sellaisilla tiedoilla kuin että Suomi ei ole Islanti ja että meillä on euro, naispresidentti ja toinen kotimainen kieli. Hytisin tyytyväisyyttäni, kun paikalliset nyökyttelivät uteliaina. Nykyään pariisilaiset pyytävät listaa kiinnostavimmista uusista indie-artisteista, nykytaiteilijoista ja maaseudun matkakohteista. Öö. Kuopiossa syödään kalakukkoa?

Minulla on useita pariisilaisia ystäviä, jotka käyvät Helsingissä useammin kuin minä ja tietävät, kuinka revontulet syntyvät. Olen viime aikoina pysyäkseni kärryillä päntännyt tarkkaan, kuinka monta prosenttia suomalaisista puhuvat äidinkielenään ruotsia, kuinka paljon saamelaisia on jäljellä ja mitkä ovat unkarin ja suomen kielen todelliset yhtäläisyydet. Osaan lentoyhtiöiden ja VR:n hinnastot sekä Kiasman tulevat näyttelyt ulkoa. Ilmakitaran maailmanmestaruuskisat järjestetään Oulussa ja Aki Kaurismäkeen voi hyvällä tuurilla törmätä Coronan baaritiskillä Helsingissä.

On rankkaa olla kotoisin uudesta trendimaasta.

Uskokaa tai älkää, mutta pariisilaisia kiinnostavat juustohöylä, kesämökkeily ja suomen kielioppi. He haluavat käydä eksoottisessa Jyväskylässä, tanssia Turun Dynamossa, ostaa Aino Vainion ja Marimekon vaatteita, saunoa saaristossa ja syödä tuoreita herneitä Suomenlinnassa. He tahtovat hengailla Helsingin Kalliossa, juoda kaljaa junan ravintolavaunussa ja kerätä hilloja suolla. He ovat ihan itse hankkineet yksityiskohtaiset tietonsa, jotka usein hämmästyttävät minuakin. Ai sekö on teille elämys? Oikeasti? Ja että Suomessako tapahtuu sellaista? Enpä ole kuullutkaan. Oho hups.

Olen tottunut aikoinaan puolustelemaan Suomea: a) Pimeää on, mutta kesäisin on pelkkää valoa! b) Suomalaiset ovat ehkä hiljaisia, mutta he ovat rehellisiä! c) Olemme luonnonläheistä kansaa, mutta meillä on myös kaupunkikulttuuria! Viime vuosina puolustelu on kääntynyt päälaelleen. Minä valitan kaamoksesta, mediamaksusta ja toimimattomista Pendolinoista. Pariisilaiset hehkuttavat. Hävettää.

Vähättely on suomalaisten synti. Alexander Stubb esitti jokin vuosi sitten uudeksi Suomi-sloganiksi "Cool Suomi"-käsitettä, joka tyrmättiin tutkimustulosten valossa täysin vanhoillisena ja vain ilmastoon liittyvänä surkeana mielikuvamarkkinointina. Tyypillistä.

Kun pariisilainen ystäväpariskunta sai puoli vuotta sitten lapsen, pojan nimeksi tuli Arto – kirjailija Arto Paasilinnan mukaan. Ystäväni hymistelivät joukolla runollista, kaunista ja tyylikästä nimeä. Ensin minua nauratti. Mieleeni tulvivat lööppiotsikot Paasilinnan kolaroinnista ja rattijuopumussyytteistä sekä kuva pohjois-pohjanmaalaisella ala-asteellani olleesta flanellipaitaisesta hiljaisesta pojasta. Arto? Trendinimi? Suu auki toljottavan hämmästyksen jälkeen nielaisin nolon tyyppisuomalaisen mielipiteeni. Mitä vikaa Artossa muka on? Ei sitten niin yhtään mitään.

PIHLA HINTIKKA