Pääkirjoitus
23.03.2016

Elämme 1990-luvun uusintaa

Ysärilaman synkkyydestä noustiin määrätietoisilla panostuksilla tutkimukseen. Sama niksi toimisi nykyisinkin.

Vietin viimeiset puoli vuotta 1990-luvun alkupuolella. Riesana olivat tuolloin sekä syvä lama, pakolaiskriisi että poliittisesti epävakaa Eurooppa, jonka keskellä suomalaiset pelkäsivät itärajan pettämistä. Hermostuneet maanviljelijät marssittivat traktorinsa Helsingin keskustaan.

Graduaineiston kahlaaminen aiheutti välillä melkoisia aivonyrjähdyksiä. Aivan kuin joku olisi kirjoittanut nykyhetken ongelmista mutta vain vaihtanut Juha Sipilän Esko Ahoon, Sanni Grahn-Laasosen Riitta Uosukaiseen ja Paavo Väyrysen Paavo Väyryseen.  

Toki moni asia on nyt toisinkin. Meillä ei esimerkiksi enää ole Euroopan Unionia, johon haikailla, sillä olemme siellä jo: tukevasti vaappuvan läntisen arvoyhteisön keskiössä. Neonvihreä Bula-hattu ei myöskään enää käy statuspäähineestä.  

Ysärilaman synkkyydestä noustiin virallisen liturgian mukaan kovien sopeutustoimien ja Nokian avulla. Koko totuus ei kuitenkaan mahdu tekstiviestin ja matopelin väliselle kunniakujalle.

Suomen 1990-luvun hallitukset panostivat kaiken kurjuuden keskellä opetukseen ja tutkimukseen. Jopa opintotukea parannettiin, osin pakon sanelemana: romahduspisteeseen ajautuneet pankit eivät halunneet myöntää opiskelijoille muita halvempaa lainaa korkojen pompattua katosta läpi. Nykyisin suuret puolueet keskittyvät piikittelemään toisiaan siitä, minkä hallituksen aikana koulutuksesta on leikattu eniten. Suunnan kääntäminen kiinnostaa vähemmän.

Nostalgia on parhaimmillaan herttaista ja pahimmillaan naurettavaa, mutta ainakin nykyhallituksen juustohöylänmakuista koulutuspolitiikkaa seuratessa ikävöin telefaxien täyteiseen Suomeen, jossa rahapuha oli huutava, mutta korkeakoulutuksesta ei oltu leikkaamassa ensimmäisenä. Perinteisen teollisuuden sakatessa tutkimukseen haluttiin panostaa, sillä sen merkitys tulevan kasvun kannalta ymmärrettiin.

2010-luvun talouden ensisijainen tilannekuva on se, ettei keskinkertaisuudella oikein pärjää. Suomalaisessa yhteiskunnassa tämä tarkoittaa yliopistojen vertailua toisiinsa. Kuka onkaan heikoin lenkki, keneltä viedään tuoli alta?

Toisaalta akatemioita voisi myös vertailla muuhun yhteiskuntaan ja muihin koulutustapoihin. Harvaan asutussa maassa vahvat monialayliopistot kun edustavat todellisia keskuksia, joissa tapahtuu luovia kohtaamisia. Ne ajavat ikään kuin puuttuvien suurkaupunkien asiaa.

1990-luvun alussa ei myöskään hoettu vuosien 2015–2016 hallinnollista suosikkimantraa ”kaikesta on leikattava, kaikkiin pitää sattua”. Tietoyhteiskunta teki vasta tuloaan, mutta ihmiset muistivat, mitä vaikeidenkin aikojen politiikka pohjimmiltaan on: arvovalintoja.  

Lauri Hannus, päätoimittaja
twitter.com/laurihannus