Toimitukselta
23.03.2016

Hengen raunioilla

Teksti:
Ilkka Hemmilä

Historiasta oppiminen on taitolaji – erityisesti positiivisten asioiden suhteen. Parempia aikoja muistellessa menneisyys näyttäytyy nimittäin taikamaana, josta voi valita haikailun kohteita makunsa mukaan.

Suomessa historiasta kaivataan nykyhetkeen erityisesti talvisodan henkeä. Kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen marraskuussa 1939, suomalaisten yhtenäisyys yllätti sodan molemmat osapuolet. Maa oli kahta vuosikymmentä aiemmin ajautunut sisällissotaan työväenluokan aseman vuoksi.

Neuvostoliitto oletti voivansa hyödyntää kansan vanhaa jakolinjaa, jonka repeämistä pelättiin myös Suomessa.

Sen sijaan suomalaiset siirsivät vanhat kaunat syrjään yhteisen vihollisen edessä, ja maa säilytti itsenäisyytensä. Vähemmänkin äärellä kehtaisi ihmetellä, miksei näin voimakas yhtenäisyyden tunne ole jäänyt elämään.

Tuomas Tepora tarjoaa kirjassa Sodan henki – kaunis ja ruma talvisota banaalin vastauksen. Myytiksi asti paisunut talvisodan henki oli äkillisen poikkeustilan synnyttämää yhteishenkeä. Siksi se väistyi arjen kaunojen tieltä samalla, kun itse sotakin päättyi maaliskuussa 76 vuotta sitten.

Hengen uudelleensyntymää on odotettu turhaan. Spontaanin reaktion äärelle on hankala palata komentamalla.

Yksi sodanaikaisista ihmeteoista jatkoi kuitenkin elämäänsä. Sotatalven perinnöksi jäi tammikuun kihlaus: työnantajien keskusjärjestö tunnusti työntekijöiden ammattiliitot ja niiden keskusjärjestö SAK:n neuvottelukumppaneiksi työmarkkinoilla. Jakaantuneelle kansalle keskusjärjestöjen lähentyminen oli tärkeä symbolinen ele, jota seurasivat konkreettiset parannukset työntekijöiden asemaan.

Keskusjärjestöt rakensivat maata samassa pöydässä vuosikymmeniä. Nyt 2000-luvulla järjestely on kyseenalaistettu jäykkänä ja haitallisena. Työmarkkinaneuvottelut halutaan hajauttaa yksittäisille liitoille tai jopa työpaikoille.

Talvisodan yhtenäisyyttä penätään takaisin samalla, kun sen parhaiten kestänyttä muistoa ollaan purkamassa.