Pääkirjoitus
26.10.2011

Kukapa nyt järkeä vastustaisi?

Ylioppilaspolitiikan ikiaikainen jakolinja kulkee poliittisten ja sitoutumattomien ryhmien välillä. Kehitys opiskelijaliikkeessä on seuraillut muun yhteiskunnan epäpolitisoitumista. Sitoutumattomat tiedekuntalistat ovat kasvattaneet edustajamääräänsä ja poliittista väriä tunnustavat opiskelijajärjestöt ovat ottaneet etäisyyttä puolueisiin.

Sitoutumattomat ryhmät perustelevat paremmuuttaan sillä, että "niitä ei johdeta puoluetoimistoilta", vaan ne muodostavat kannan kuhunkin asiaan järkiperustein ja opiskelijan näkökulmasta, miettimättä tulevatko hyvät ehdotukset oikealta vai vasemmalta.

Poliittiset ryhmät taas korostavat, että yhteinen arvopohja on samaa opiskelualaa tärkeämpi yhdistävä tekijä.

Tämän syksyn kampanjoiden perusteella poliittista sitoutuneisuutta tärkeämpi ideologinen jakolinja kulkee laajan ja kapean ylioppilaskunnan kannattajien välillä.

Edellisten mielestä ylioppilaskunnan tehtävä on tuottaa opiskelijoille monia palveluja ja olla vahva yhteiskunnallinen toimija. Jälkimmäisten mielestä ylioppilaskunnan pitäisi keskittyä vain välttämättömään, luopua osasta palveluistaan ja pidättäytyä ottamasta kantaa muihin kuin opiskelijoita suoraan koskeviin aiheisiin.

Molempiin ryhmiin kuuluu niin "poliittisia" kuin "sittareita".

Kapean tehtäväkentän ylioppilaskuntaa kannattavat ryhmät, kuten oikeustieteilijöiden Ryhmä Lex, kauppakorkeakoulun TuKY ja Kokoomus keskittyvät kampanjoissaan TYYn tehtäviin ja päätöksentekokulttuuriin.

Laajaa TYYtä ajavat puolestaan vasemmistolaisiksi tai vihreiksi tunnustautuvat ryhmät sekä tiedekuntajärjestöistä esimerkiksi yhteiskuntatieteilijöiden Soihdunkantajat ja luonnontieteilijöiden Hybridiaani. Ne puolustavat nykyisiä palveluita ja nostavat kampanjoissaan esiin myös sellaisia kysymyksiä, joihin edustajistolla ei ole suoranaista päätösvaltaa.

Liika takertuminen poliittiset vs. sitoutumattomat -jakolinjaan onkin saattanut hämärtää sitä tosiasiaa, että myös ylioppilaskuntapolitiikka on politiikkaa.

Politiikassa kukaan ei voi väittää edustavansa "järjen ääntä" eli ainoaa oikeaa ratkaisua.

On toki järkevää sanoa, että ylioppilaskunnan pitää keskittyä opiskelijoiden edunvalvontaan. Siitä kaikki edustajistovaaleissa ehdolla olevat ryhmät ovatkin yhtä mieltä.

Arvovalintojen ja poliittisen päätöksenteon puolelle siirrytään kuitenkin heti, kun yritetään määritellä, mikä on opiskelijan etu, mitä reittejä pitkin sitä ajetaan, mihin ylioppilaskunnan pitäisi käyttää rahansa ja millaisia palveluja sen tulisi tarjota.

ANNA-ELINAMATILAINEN

tyl-paatoimittaja@utu.fi