Pääkirjoitus
17.03.2014

Laskettu aika

Muuttaminen on tunnetusti yksi ihmiselämän suurista koetuksista. Vaikka maallista mammonaa olisi kertynyt vain yksiönmitallinen, voi kaiken pakkaamisen ja purkamisen raskaus yllättää. Puhumattakaan uuteen kotiin asettumisesta ja vanhojen kulmien riemunhaikeasta hyvästelystä.

Kirjoitan aiheesta, sillä muutin vastikään. Oma maantieteellinen siirtymäni oli mitassaan vaatimaton, mutta kriisi tiivistyi laatikoihin. Pakkasin nimittäin heti alkutohinoissa kaikki kirjani, eikä edes länsimaisen sivistyksen suurin hienous, kaupunginkirjasto, auttanut asiaa. Kaipasin omia kuluneita kopioitani.

Yksi paketissaan liian kauan maannut teos on paranoidin scifin kuninkaana tunnetun Philip K. Dickin klassikko Haudasta kohtuun (Counter-Clock World, 1967). Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, jossa aika on hyvin kirjaimellisesti sijoiltaan. Huomisesta matkataan kohti eilistä. Parta liimataan aamulla kiinni, kohtaamisen aluksi sanotaan hyvästi, ruoka oksennetaan ulos ja syödään perätietä.

Tabut menevät tietenkin moisessa maailmassa uusiksi. Peräaukosta tulee puhdas ruumiinosa, suusta likainen. Konkreettisin muutos on kuitenkin se, etteivät ihmiset enää vanhene. He syntyvät haudoissaan, nuortuvat aikansa ja ryömivät elämän lopuksi kohtuihin.

Kuulostaako etovalta? Kaikki edelliset toimet kuuluvat jokapäiväiseen elämään – niiden järjestys vain on päinvastainen. Helpoin tapa rikkoa kulttuurista järjestystä on tehdä oikea asia väärään aikaan tai suuntaan. Kuvitelkaapa riehuvanne torilla leijonapaidassa finaalitappion jälkeen. Ajoitukset ovat olennaisia, ja Dickin hieno teos esittelee tarkkanäköisesti kulttuurimme kipukohtia, kuten vanhenemista.

Palataan vielä laatikoiden keskelle. Niihin nimittäin laitetaan muutakin kuin tavaraa. Kuollut ihminen menee arkkuun tai tuhkauurnaan ja siirtyy näkökulmasta riippuen joko tuonpuoleiseen tai materiaalisten muistojen galleriaan. Hautaaminen odottaa jokaista, mutta silti se on aika tuntematonta. Otamme toimittaja Aleksi Malisen kanssa asiasta selvää sivuilla 16–21.

Itseäni vavahdutti eniten hautaustoimiston tyyni ja jopa rentouttava tunnelma. Sama lunkius jatkui hautausmaalla, jossa työntekijöillä ei tuntunut olevan turha kiire. Aika harvoin näkee kuolemaan yhtä lakonisesti suhtautuvia ihmisiä. Kalmistojen keskelläkin voi hymyillä, etenkin jos maiseman on tehnyt itselleen tutuksi.

Lauri Hannus

tyl-paatoimittaja@utu.fi