Pääkirjoitus
04.12.2014

Yksityisasioita

Teksti:
Lauri Hannus

Rakennusmies kiikkui yläilmoissa luvattoman korkean nosturin varassa. Epäilemättä turvassa, mutta silti riskaabelin näköisesti. Otin huimaustani sykähdyttäneestä tilanteesta valokuvan matkalla yliopistolle.

Hetken asiaa aprikoituani päätin olla jakamatta kuvaa. Sen todellinen merkitys oli yksityinen, pikseleihin tyhjentymätön, ja samalla myös itse kuvasta tuli yksityinen. Sitä kuvat eivät lähtökohtaisesti ole olleet enää vähään aikaan.

Vaikka valokuvaus on aina ollut sosiaalinen laji, niin aiemmin kuvan jakaminen oli tietoinen, hieman juhlallinenkin teko. Kuva painettiin sanomalehteen, näytettiin sukulaisille diaprojektorilta tai lähetettiin sähköpostilla kaivatulle.

Instagramin, Facebookin ja Twitterin aikana valtaosa kuvista napsitaan jakamismielessä. Niiden merkitys on yhteinen, ja moni lataa kaikki lomakuvansakin julkisiksi. Yksityinen kuva on harkittu valinta, julkisuus rutiinia.

Luontainen jatkoajatus kuuluu, onko meille itsellemme käymässä jossain määrin samoin: alammeko olettaa, että ihminen lähtökohtaisesti kertoo itsestään valtaosan ja jättää pinnan alle vain vähän? Ajatus ei mielestäni ole aivan perusteeton, sillä privaatin rajat on piirretty historian saatossa moneen kertaan uudelleen.

Sosiaalisessa mediassa meistä kaikista on tulossa eräänlaisia julkisyhteisöitä. Muutkin kuin papit ja poliitikot joutuvat pohtimaan julkisuuskuvansa rakentamista. Hiljaisuudesta murahtelu, epämiellyttävän seuraajan blokkaaminen ja ”kerron sinulle kaiken” -vuodatusprojektit ovat kaikki taktiikoita oman presenssin hallintaan – tai ainakin hallinnan yritykseen.

Ihminen on merkityksien varassa elävä eläin, jolla on myös vinha tarve ympäristönsä kontrolliin. Tästä näkökulmasta sosiaalisen median strategisista omakuvatalkoista ei tarvitse olla erityisen huolissaan. Nykymeno ei ole tälläkään kertaa mätää, se vain rakentuu eilispäivästä eroavalle teknologialle.

Ongelmallista medialäsnäolostamme tulee vasta silloin, jos unohdamme sen tietoisen ja tiedostamattoman teatterin, jonka varaan kaikki tämä rakentuu: sen, miten tarkkaan rajattua kuvaa vuolainkin vanhemmuusbloggaaja omasta elämästään piirtää, vaikka toista väittäisi.

Toisinaan on myös hyvä katsoa suuren torikokouksen tuolle puolen: etsiä jotain uutta.  

Sosiaalisen median suosituimmat ihmiset eivät nimittäin välttämättä ole kaikkein etevimpiä valokuvaajia ja parhaita sanankäyttäjiä. Usein he ovat vain muutenkin seurattuja ihmisiä, joiden silkka yhteisöllinen karisma tuo paikalle mediabändärien ehtymättömän lauman.

Loputtomien vaihtoehtojen maailma on armoton. Pahimmillaan päädymme toistamaan kaikki samoja lauseita.  

@laurihannus
tyl-paatoimittaja@utu.fi