Reportaasit
05.11.2014

Byrokratian ääriviivat

Teksti:
Aleksi Malinen
Grafiikat:
Maiju Hukkanen

Onko Suomen julkinen sektori tehoton ja vanhanaikainen, yli äyräidensä paisunut itsekkäiden byrokraattien lehtolapsi? Minne byrokratian ääriviivat tulee piirtää?

"Yksityinen sektori ei voi elättää näin suurta julkista puolta. Kuntien ja valtion työntekijöiden määrää tulee laskea kymmenillä tuhansilla”, Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä totesi Yrittäjät.fi:n haastattelussa Valtakunnallisten yrittäjäpäivien juhlagaalassa lauantaina 24.10.

Sipilän lausunto ei tullut tyhjästä. Tammikuussa pidetyssä Selkärankaseminaarissa tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi, että ”julkisen sektorin osuus bruttokansantuotteesta on Suomessa 58 prosenttia. Se taitaa olla enemmän kuin missään muualla maailmassa.”

”Julkisen sektorin koko on täysin kestämätön”, Niinistö jatkoi.

Suomalaiset ovat eräs maailman onnellisimmista ja vauraimmista kansoista, ja Suomi on turvallinen maa asua ja elää. Meillä kansalaisten tarvitsemat palvelut, kuten koulutus, sosiaaliturva ja terveydenhuolto, tuotetaan laajasti julkisen sektorin avulla.

Nyt julkisen sektorin laajuus on asetettu kyseenalaiseksi. Sipilä ja presidentti Niinistö katsovat julkisten menojen kasvaneen liikaa, julkisen sektorin paisuneen yli äyräidensä. Eivätkä he ole ajatuksineen yksin.

Kuorossa laulavat myös Kokoomus sekä Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA). Viimeksi mainitun agendalla on jo pidempään ollut avata julkisesti tuotettuja palveluita, kuten sairaanhoitoa, avoimelle kilpailulle ja samalla pienentää julkisen sektorin henkilöstömäärää.

Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö on useastikin ottanut kantaa sen puolesta, ettei julkista sektoria kannata supistaa. Hän arvelee, että julkisen sektorin pienentäminen lisää työttömyyttä ja siten vaikeuttaa taloudellista ahdinkoa, jota julkista sektoria supistamalla yritetään helpottaa.

”Suomen talouden ongelma ei ole julkisen sektorin koko tai siellä työskentelevä henkilöstö”, Vihreiden Niinistö kirjoittaa Facebook-seinällään.

Niinistö ei siis yhdy Juha Sipilän ja presidentti Sauli Niinistön väitteisiin julkisen sektorin kestämättömästä koosta. Hänestä tilanne täytyy ensisijaisesti ratkaista muulla tavoin, kuten talouskasvua avittamalla.

Julkinen sektori tarkoittaa valtion ja kuntien omistuksessa olevaa kansantalouden osaa. Tähän kuuluvat valtion ja kuntien lisäksi esimerkiksi julkiset sosiaaliturvarahastot, kuntayhtymät, valtion liikelaitokset ja valtionyhtiöt. 

Tilastokeskus puhuu julkisen sektorin sijaan julkisyhteisöistä. Julkishallinto taas tarkoittaa valtiollista ja kunnallista hallintoa.

Julkisen sektorin menot ovat tosiaan vuosien mittaan kasvaneet. Samalla kuitenkin myös bruttokansantuote on noussut. 

Yleisenä suhdelukuna käytetään julkisten menojen suhdetta bruttokansantuotteeseen, jonka Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD arvelee Suomessa olevan nyt noin 58 prosentin paikkeilla. Luku ei kuvaa julkisen sektorin osuutta bruttokansantuotteesta, kuten presidentti Niinistö oletti, vaan julkisten menojen suhdetta bruttokansantuotteeseen. Yksityisen sektorin menot olivat viime vuonna 239 prosenttia suhteessa runsaan kahdensadanmiljardin bruttokansantuotteeseen. Suomessa julkisen sektorin osuus eli sen tuottama arvonlisäys on noin 20 prosenttia bruttokansantuotteesta. 

Suhdeluku nousee huonon suhdanteen aikana: kun bruttokansantuote pienenee, samansuuruinen rahasumma onkin suhteessa suurempi kuin ennen. Tilastokeskuksen pääjohtaja Marjo Bruun toteaa tammikuussa ilmestyneessä Tieto & trendit -aikakauslehden kolumnissa, että edellä mainitun suhdeluvun kasvaminen viime vuosina johtuu ensisijaisesti bruttokansantuotteen pienenemisestä.

Toki julkiset menot ovat kasvaneet myös euromääräisesti. Esimerkiksi vuonna 2004 julkisyhteisöjen menot olivat nykyrahassa mitattuna noin 78 miljardia, kun viime vuonna vastaava luku oli reilut 116 miljardia. Tilastokeskuksen tietojen mukaan julkisten menojen kasvu on ollut suurinta sosiaalimenoissa ja vanhusten hoidossa. 

Lukujen tulkintaa ei tässäkään tapauksessa pidä yksinkertaistaa, sillä kansantalouden kasvamisen lisäksi myös esimerkiksi julkisen sektorin tehtäväkenttä on jatkuvasti laajentunut. Nykyään julkinen sektori tarjoaa sellaisia palveluita ja valvoo sellaisten lakien noudattamista, joita ei aiemmin ole ollut. Hyvinvointivaltion peitto on laajentunut.

Pohjoismaisen hyvinvoinnin malli

Tanskalaisen sosiologi Gøsta Esping-Andersenin kuulun jaottelun mukaan eurooppalaiset valtiot voidaan jakaa kolmeen ryhmään: sosialidemokraattisiin, liberaaleihin ja korporatiivisiin valtioihin. 

”Perusteena hänellä oli, missä määrin sosiaaliturvan saanti riippuu siitä, onko henkilö töissä, hankkivatko varakkaat tukensa markkinoilta vai onko julkinen sektori se hyvinvoinnin takaaja”, kertoo Åbo Akademin dosentti Pekka Kettunen.

Suomi kuuluu Kettusen mukaan selkeästi sosiaalidemokraattiseen ryhmään, vaikka sosiaalidemokraattisuus koskettaakin historiallisesti muita pohjoismaita Suomea enemmän.

”Eurooppalaisesta näkökulmasta Pohjoismaat näyttäytyvät samankaltaisina, mutta kun verrataan Pohjoismaita keskenään, löydetään helposti myös eroja”, Kettunen toteaa.

Esimerkkeinä hän mainitsee sote-uudistuksen ja kuntareformin. Muissa pohjoismaissa terveydenhuolto on jo keskitetty ylemmälle hallinnon tasolle, maakuntiin tai valtiolle. Suomen kuntauudistuksen yhteydessä on viitattu ajoittain Tanskaan, jossa kuntien määrää supistettiin rajusti vuonna 2007. 

Tanskan malli ei Kettusen mukaan sovellu Suomeen sinällään. Siellä on esimerkiksi käytössä kolmiportainen järjestelmä, jossa hallinto jakaantuu valtiolliselle, maakunnalliselle ja kunnalliselle tasolle.

Pohjoismaat on perinteisesti mielletty niin sanotun laajan julkisen sektorin maiksi, joissa virkamieskunta on suhteessa väkilukuun varsin laaja ja julkinen palvelutuotanto kattavaa. 

Suomen 12 ministeriön johtama keskushallinto, kunnat ja muut julkisyhteisöt työllistivät valtion työmarkkinalaitoksen lukujen mukaan vuonna 2012 noin 21 prosenttia työllisistä. Se tarkoittaa noin 520 000:ta henkeä. Suurin osa näistä kuitenkin toimii sosiaali- ja terveyspalveluiden sekä esimerkiksi koulutuksen parissa.  Valtiolla työskentelee tällä hetkellä noin 80 000 byrokraattia eli virkamiestä. 

Kun vertaillaan julkisyhteisöjen työntekijöiden osuutta kaikista työllisistä, Suomi on kärkikastia. Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa tämä julkisen sektorin osuus työllisistä on vielä suurempi, Norjassa jopa yli 30 prosenttia. 

Saksa taas on vertailun alapäässä. Saksassa myös julkisen sektorin bruttokansantuotteeseen tuottama arvonlisäys on pohjoismaita pienempi. Tilastokeskuksen yliaktuaari Tuomas Rothovius mainitsi tammikuisessa Ylen haastattelussa, että arvonlisäyksen kokoa selittää osaltaan se, että Saksassa terveys- ja sosiaalipalvelut on järjestetty Pohjoismaita laajemmin yksityisen sektorin kautta.

Euroopan Unioni pyrkii kuitenkin vahvasti yhtenäistämään jäsenmaitaan. EU kerää runsaasti dataa, jonka kautta se pyrkii löytämään hyviä käytäntöjä, joiden kautta valtioita voisi lähentää.

”Esimerkiksi lasten päivähoidossa on ohjenuorana niin sanottu Barcelonan dokumentti, joka määrittää alle 3-vuotiaiden hoitopaikkojen tavoitteen. Motiivina on ennen kaikkea lisätä naisten työssäkäyntiä”, dosentti Kettunen valaisee. 

Tehokas ja tuottava

Suunnilleen niin kauan kuin Suomeen on rakennettu hyvinvointivaltiota, sen toimintaa on myös yritetty tehostaa. Erilaisia keinoja ovat olleet niin määrärahojen leikkaukset kuin organisaatiouudistuksetkin.

Tehokkuusajattelun ja julkisen sektorin ensikohtaaminen tapahtui, kun John Maynard Keynes loi modernin makrotalousteorian 1930-luvulla. Niin sanottuun keynesiläiseen teoriaan kuuluu olennaisesti se, että kokonaiskysynnän romahtaminen on syynä taantumiin. Kokonaiskysyntää on Keynesin mukaan tarpeen tasoittaa julkisin varoin, jotta suhdannevaihtelut pysyvät maltillisina.

Helsingin yliopiston tutkija Ville Yliaska kirjoittaa tuoreessa väitöskirjassaan Tehokkuuden toiveuni, että samalla kun Keynes muutti julkisen sektorin roolia, hän teki sen työntekijöistä tuottavia, joita he eivät aiempien määritelmien mukaan olleet. Esimerkiksi klassikkoajattelija Adam Smithin mukaan kaikki palvelutyö oli määritelmällisesti tuottamatonta suhteessa tuottavaan työhön, joka oli konkreettisten esineiden valmistamista. 

Keynesin teoria näytti julkisen sektorin uudessa valossa. Se toimi talouskasvun tasoittajana sekä sitä edistävänä varaventtiilinä, eikä säästäminen ollut enää sen aiheuttamien kansantaloudellisten ongelmien vuoksi yksiselitteisesti hyve.

Sittemmin julkisen sektorin tarkoitus on edelleen laajentunut, kun julkista taloutta tutkineet taloustieteilijät painottivat toisen maailmansodan jälkeen, että julkiselle sektorille kohdistetut panostukset saattoivat toimia myös talouskasvua tukevasti. Yliaskalin mukaan julkinen sektori nähtiin ennen loputtomana rahareikänä, mutta nyt se olikin säästäjä, investoija ja tuottaja.

Toisen maailmansodan jälkeen hallinnon kehittäminen oli Suomessa valtiovarainministeriön vastuulla. Suomen julkishallinnon ensimmäinen tehostaja oli todennäköisesti sittemmin presidenttinä tunnetuksi tullut Urho Kekkonen, joka oli maamme ensimmäinen virastovaltuutettu ja keskittyi toimessaan valtiohallinnon rationalisointiin. Virastovaltuutetun virka perustettiin 1940-luvulla tehostamaan valtion toimintoja.

Varsinainen buumi tehostamisesta tuli niin sanotun New Public Management (NPM) -ajattelun myötä, joka rantautui suomeen seitsenkymmenluvun puolivälissä, jolloin suomalaiset hallinnon kehittäjät aloittivat yhteistyön OECD:n kanssa. Samoihin aikoihin perustettiin myös Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA), joka on perustamisestaan lähtien puhunut pienemmän julkisen sektorin puolesta.

NPM eli uusi julkisjohtaminen on näkemys, joka suosii julkisten laitosten yksityistämistä ja tekemistä yritysten kaltaisiksi esimerkiksi keinotekoisen markkina-asetelman avulla. Christopher Hood lanseerasi käsitteen tutkiessaan Iso-Britannian julkisella sektorilla 70- ja 80-luvuilla tehtyjä uudistuksia. 

Julkea jättiläinen

Julkisen sektorin paisumista voidaan selittää erilaisilla taloustieteellisillä malleilla. Eräs näistä on niin sanottu Baumolin tauti, joka kuvaa palvelualojen tuotantokustannusten kehitystä. Kun tietyillä aloilla työn tuottavuus ja siten palkkataso nousevat, joudutaan muillakin sektoreilla pitämään palkkataso tuottavuudesta huolimatta kilpailukykyisenä. Työn tuotantokustannukset siis nousevat.

Tämä koskee erityisesti aloja, joissa ihmispanos on korvaamaton. Esimerkiksi opettajia tuskin voidaan täysin sähköistää, sama pätee lääkäreihin.

Niin sanotun Wagnerin lain mukaan teollinen yhteiskunta sysäsi kotona tehdyt työt julkisen sektorin kontolle. Näiden palvelujen kysyntä kasvoi tulotason noustessa, jolloin talouskasvu johti julkisen sektorin kasvamiseen.

Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin talousneuvonantajana tunnetun William Niskasen byrokratiateorian mukaan julkisen sektorin virkamiehet ajavat omaa etuaan paisuttamalla oman virastonsa budjettia. Se johtaa jälleen julkisen sektorin paisumiseen. Niskasen teoria liittyy kiinteästi aiemmin mainittuun uuden julkisjohtamisen teoriaan.

Ajatus on keskeinen myös Turun yliopiston valtio-opin professori Matti Wibergin kirjoittamassa Julkea sektori -pamfletissa, joka vaatii julkishallinnon tehostamista. Wibergin mukaan hallinnossa on käynnissä italialainen lakko, jossa työntekijät surutta laiskottelevat ja hamuavat omaa parastaan.

”Byrokraatit valvovat omia etujaan aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin väestöryhmät valvovat omia etujaan”, Wiberg kertoo.

Kaikki eivät kuitenkaan jaa Wibergin ja Niskasen näkemystä omaa etuaan ajavista virkamiehistä.

”En ymmärrä, mitä etua virkamiehet muka voisivat ajaa”, kuittaa työ- ja elinkeinoministeriön (TEM) kansliapäällikkö Erkki Virtanen.

Hän kertoo tavoitelleensa omaa ja muiden virkamiesten etua uuden pyörätelineen hankkimisessa ministeriön sisäpihalle, mutta pitää ajatusta muutoin mielettömänä.

Virtasen mukaan julkisen sektorin kasvaminen johtuu ennen kaikkea lisääntyneestä työmäärästä, kuten uusista laeista ja niiden velvoittamista tehtävistä.

”Vaikka virkamieskunta on paisunut aikoinaan huimasti, ei voi väittää, että se olisi tehottomampi kuin ennen. Tehtäviä on tullut todella paljon lisää”, Virtanen summaa.

Tehokkuutta juustohöylällä

Tehostamista voidaan tehdä useilla keinoilla, mutta eräs varsin kouriintuntuva vaihtoehto on määrärahojen leikkaaminen ja siitä koituvat henkilövähennykset.

Professori Wibergin mukaan nyt on syytä miettiä, mitä julkisen sektorin toimintoja emme enää tarvitse.

”Tarvitaan niin juustohöylää kuin teurastuspistooliakin. Tarpeettomat toiminnot pitää lopettaa”, hän sanoo.

Työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalalla on tällä hetkellä käynnissä laajat yhteistoimintaneuvottelut. Vähennystarve on noin 700 henkilötyövuotta, kun elinkeino, liikenne ja ympäristö -keskuksien (ELY) rahoitusta leikataan 33 miljoonalla eurolla. 

Vähennystarve koskee lähinnä ELYjä, mutta myös ministeriön henkilökunta pienenee noin kymmenellä hengellä, kun EU:n rakennerahaston kautta saatu rahoitus loppuu. Myös TEMin alaisen Teknologian tutkimuskeskuksen henkilöstö vähenee 250 hengellä.

Yt-neuvotteluja on käyty muuallakin. Esimerkiksi valtion liikelaitos Itella on vähentänyt henkilöstöään tänä vuonna reilulla 1100 hengellä. Julkisten ja hyvinvointialojen liiton selvityksen mukaan yt-neuvotteluja henkilöstösäästöistä käydään tällä hetkellä noin sadassa kunnassa tai kuntataustaisessa yhteisössä. 

”Valtio on nyt pakotettu samankaltaiseen toimintaan, jota yksityinen sektori on harjoittanut jo pitkään”, kansliapäällikkö Virtanen kertoo.

Julkisen sektorin yt-neuvottelut eivät ole uusi ilmiö. Esimerkiksi kun Rakennushallitus lakkautettiin vuonna 1995, osa työntekijöistä jouduttiin irtisanomaan yt-menettelyn kautta.

”Tämänkaltainen yleinen ahdinko, joka pakottaa näihin kaikkialla, on kylläkin uudenlaista”, Virtanen mainitsee.

ELYjen kohdalla asianosaiset ministeriöt kartoittavat kaikki keskusten tarjoamat palvelut laki lailta ja pykälä pykälältä. Kartoituksen pohjalta katsotaan, mistä on varaa tinkiä tai luopua. 

”Eihän se voi niin mennä, että väkeä vähennetään, mutta tehtävät jäävät.”

Väki on ministeriössäkin vuosien saatossa vähentynyt – luonnollisen poistuman kautta. Tämä tarkoittaa sitä, ettei eläkkeelle siirtyneiden työntekijöiden tilalle palkata uusia henkilöitä.

Valtiovarainministeriö on arvioinut vuonna 2011, että valtion henkilöstömäärä putoaa 15 000:lla vuoteen 2017 mennessä.

Tilastollisesti näyttää kuitenkin siltä, että TEM-konserni olisi kasvanut merkittävästi. Valtiokonttorin tilastojen mukaan vuonna 2009 hallinnonalalla työskenteli noin 7 000 henkeä, kun tällä hetkellä vastaava luku on hieman alle 12 000.

Luvut kuitenkin selittyvät sillä, että työ- ja elinkeinoministeriöön on siirretty tehtäviä ja työntekijöitä muualta. Esimerkiksi vuonna 2010 perustettujen ELYjen henkilöstö on TEMin alaisuudessa, kuten myös Turvallisuus- ja kemikaalivirastoon keskitetty kemikaalivalvonta, jonne väkeä koottiin yhteensä viidestä eri ministeriöstä.

Aitoa kasvua, jossa tehtävät olisivat pysyneet samana mutta henkilöstön määrä nousisi, ei Virtasen mukaan ole tapahtunut. 

Itse ministeriön väkimäärä on sen perustamisen jälkeen pudonnut kuudestasadasta noin 560 henkeen.

Julkishallinnon työntekijämäärä on viime vuosien saatossa muutenkin laskenut – ainakin tilastollisesti. Vuonna 1988 hallinnossa työskenteli reilut 200 000 henkeä, nyt vastaava luku on noin 80 000. Kasvua sen sijaan on ollut kuntasektorilla, jossa työskenteli vuonna 1970 noin 193 000 henkeä ja vuonna 2011 puolestaan 440 000 henkeä.

Julkishallinnon virkamiesmäärä on pudonnut esimerkiksi sen vuoksi, että erilaisia laitoksia, kuten VR ja Posti, on yhtiöitetty. Myös yliopistot ovat nykyään itsenäisiä, kun ne ennen kuuluivat opetus- ja kulttuuriministeriön toimialaan. Ainoa poikkeus on Maanpuolustuskorkeakoulu, joka kuuluu puolustusvoimiin.

Tuottavuuden raamit

Eräs Matti Vanhasen hallituksen vuonna 2003 käyttöön ottama keino tehokkuuden lisäämiseksi oli tuottavuusohjelma ja sen mukanaan tuomat raamibudjetit. Samalla myös linjattiin, että vain puolet valtionhallinnosta eläköitymisen kautta vapautuvista paikoista täytetään.

Tuottavuusohjelma käynnistettiin ennen kaikkea väestön ikääntymisestä aiheutuvien ongelmien ehkäisemiseksi.

”Sitä kutsuttiin tuottavuusohjelmaksi vaikka se oli menojen leikkausohjelma. Kyllä sillä saatiinkin menoja alas, mutta ei se välineitä tarjonnut”, Virtanen sanoo.

Tuottavuusohjelman jäljiltä samat tehtävät hoidetaan vähemmällä henkilömäärällä, kun määrärahoja on vähennetty.

”Jos vanhat työt tehdään vähemmällä rahalla, niin kai sitä voi kutsua tehokkuudeksi.”

Julkista sektoria on tietysti mahdollista tehostaa myös muutoin kuin höyläämällä menoja. Yksi tapa on panostaa tietotekniikkaa hyödyntäviin palveluihin.

Sähköisen asioinnin käyttö on Suomessa pahasti jäljessä esimerkiksi Viroa, jossa on sähköisen äänestämisen lisäksi käytössä yleispätevät henkilökortit. Ne toimivat niin ajo- kuin kirjastokortteinakin sekä sähköisen tunnistautumisen välineinä. 

”Virossa on äänestetty sähköisesti viisitoista vuotta, ja Brasiliassa, jossa osa ihmisistä asuu viidakossa, on sähköinen äänestys käytössä. Meillä sähköinen äänestys epäonnistui Vihdissä, kun Brasiliassa lähes 200 miljoonaa ihmistä äänestää sähköisesti. Ei tässä ole kehumista”, Virtanen tuhahtaa.

Virtasesta Suomen julkinen sektori ei hyödynnä digitaalisen teknologian mahdollisuuksia niin hyvin kuin voisi. Viron etu on ollut se, että he hyppäsivät suoraan neuvostoajasta digiaikaan, kun suomalaiset kömpivät vanhasta lankapuhelinajasta hitaasti kohti uusia ratkaisuja.

”On ollut paljon sekavia hankkeita. Tilaajat eivät tiedä, mitä tilaavat, ja tuottajat eivät tiedä, mitä tuottavat”, Virtanen kertoo it-hankkeiden haasteista.

Valtiolla on myös nähty epäonnistumisia, kun hankkeet eivät ole tuottaneet halutunlaisia ratkaisuja.

”Eräs nimeltä mainitsematon valtiokonttorin hanke käytti yhdeksän miljoonaa, kunnes todettiin, että tästä ei tule yhtään mitään.” 

Teknologia on aiheuttanut kuitenkin myös sen, että osa on töissä kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudesta, kun esimerkiksi sähköposteihin täytyy vastata milloin ja mistä vain.

”Ennen muinoin virkamiehet olivat töissä kymmenestä kahteen. Maailma on muuttunut”, Virtanen sanoo.

Tuntemattomat muuttujat

Tilastokeskuksen tuottavuustilastoissa mitataan työpanoksen ja työn tuotoksen suhdetta. Yleensä se tarkoittaa käytettyjen työtuntien suhdetta tietyllä aikavälillä tuotettujen hyödykkeiden määrään. Hyödyke tai suorite taas on julkisen viraston tarjoama palvelu, kuten koulukodin hoitovuorokausi tai myönnetty toimilupa. Tilaston mukaan valtion tuottavuus olisi kääntynyt vuonna 2012 laskuun, joka jatkui edelleen vuonna 2013.

Julkishallinnon tehokkuutta on äärimmäisen vaikea, tietyiltä osin jopa mahdoton mitata. Opetuksen ja sairaanhoidon kaltaisilla aloilla, joissa on selkeät suoritteet, tuottavuuden mittaaminen on mahdollista. Mutta kun mennään esimerkiksi ministeriöihin, tehokkuuden mittaaminen menee hankalaksi.

Aki Kangasharju ja Jenni Pääkkönen kirjoittavat Valtiontalouden tutkimuskeskuksen julkaisemassa raportissa, että ”julkisen sektorin tuottavuuden mittaaminen perustuu oletukseen, että kaikki suoritteet ovat tarpeellisia ja ne tulevat kulutetuiksi eli tuotanto vastaa aitoon kysyntään.”

Tämä tarkoittaa sitä, että tilasto ei huomioi palveluiden yli- tai alituotantoa. Tilastoista ei myöskään näe, että vaikka palveluntarjonta kasvaisi määrällisesti, sen laatu saattaa samalla heiketä.

”Tuottavuusindikaattorit ovat käytännössä aivan feikkejä. Ne tuottavat mitä sattuu ja mitä halutaan”, kansliapäällikkö Virtanen sanoo.

”Jos tänään istun kuudessa kokouksessa puheenjohtajana, niin onko tulokseni sitten kuusi? Tai jos tämän haastattelun jälkeen Talvivaara-kokouksessa onnistun säästämään veronmaksajien rahoja miljardin, onko tulokseni silloin miljardi?”

Tuottavuusindikaattoreiden ongelma on siinä, että laadullista dataa yritetään kääntää määrälliseksi, kvantitatiiviseksi ja tilastoitavaksi tiedoksi.

”Kaikkea ei vain voi mitata. Välillä mittausinto johtaa siihen, että ruvetaan toimimaan mittareiden mukaan. Menneisyyden mittaaminen ei välttämättä ole järkevä tapa kulkea eteenpäin”, Virtanen huomauttaa.

Taloudellinen tilanne on entisestään vahvistanut julkiseen sektoriin liittyvää mittausintoa. Myös virkamiehille asetetut tuottavuusvaatimukset lisääntyvät jatkuvasti.

Ennen virkamies sai viettää työuransa melko rauhassa, mutta nyt entisenkaltaista turvaa ei enää ole. Virka ei enää välttämättä tarkoita eläkkeelle kestävää uraputkea valtion leivissä. Epävarmuus on tavoittanut byrokraatit.

Hyvinvointivaltio kriisissä

Vuonna 2008 iski rahoituskriisi. Talousmarkkinat joutuivat myllerryksen valtaan: pankkeja piti elvyttää ja Kreikan kaltaisia valtioita pitää pystyssä vaikka käsivoimin. Suomessa toivottiin, että kriisin seuraukset jäisivät minimiinsä, ja että kansallisen elvytyspaketin myötä kansantalous saataisiin takaisin satulaan ja vuotuisen kasvun tielle.

Toisin kuitenkin kävi.

Työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikkö Erkki Virtasen mielestä julkisen talouden tilanne on pitkällä aikavälillä sen kaltainen, ettei kaikkia julkisen sektorin työntekijöitä pystytä pitämään töissä. 

”Eiväthän palkkamenot julkisesta taloudesta mikään valtava potti ole, mutta jotain täytyy tehdä”, Virtanen sanoo. 

Valtion kokonaispalkkamenot ovat noin 4,5 miljardia, kun valtion kokonaismenot ovat noin 55 miljardin luokkaa. Kestävyysvajeeksi on arvioitu noin 9,5 miljardia euroa.

Virtasen mukaan julkisen sektorin koko muodostui ongelmaksi vasta siinä vaiheessa, kun talous ei lähtenytkään kasvuun, kuten oli oletettu.

Professori Matti Wiberg kokee, että julkisen sektorin suuri koko on kaikkinensa ehkä pienempi ongelma kuin yksityisen sektorin pienuus.

”Meidän pitäisi saada vähintään 200 000 uutta yksityisen sektorin työpaikkaa hyvin nopeasti. Kammottavalla tolalla ovat maan asiat, kun nopeimmin kasvava henkilöstöryhmä on sosiaalityöntekijät”, Wiberg kommentoi.

Yhteistä kaikille tuntuu kuitenkin olevan ajatus siitä, että jotain on tehtävä. Lopulta julkisen sektorin oikean koon määrittävät poliitikot, joilla on päätösvaltaa.

Pääministeri Alexander Stubb kirjoitti Kokoomuksen puheenjohtajakisan aikaan blogiinsa, että on yhtä aikaa tuettava talouskasvua ja sopeutettava julkisen sektorin kokoa. 

Nähtäväksi jää, minne byrokratian ääriviivat tulevina vuosina piirretään.

”Tässä olisi oiva joukkoistamisen paikka: Mitä julkisen sektorin nykyisiä toimintoja emme tarvitse lainkaan tai ei ainakaan nykyisessä mittakaavassa? Tällaisiin isänmaallisiin talkoisiin pitäisi myös yliopisto-opiskelijoiden osallistua, sillä te tulette maksamaan julkisen sektorin kulut veroina jo aivan lähitulevaisuudessa”, professori Wiberg sanoo.

Oikaisu 11.11. klo 13.55. Jutussa ilmoitettu julkisen sektorin osuus työllisistä perustui Tilastokeskuksen eikä valtion työmarkkinalaitoksen tilastoihin. Prosenttiluku on korjattu vastaamaan työmarkkinalaitoksen aineistoa. Myös julkisen sektorin henkilömäärä oli virheellisesti pyöristetty ylöspäin.