Reportaasit
07.07.2014

Hikeä, norsuboogieta ja revenneet housut

Teksti & Kuvat:
Lauri Hannus

Yleisöennätyksen tehneessä Ruisrockissa parasta nostalgiaa tarjosivat alle kolmekymppiset.

Olen perjantain toisaalla ja sukellan suoraan festivaalikokemuksen syvään päähän, loppuunmyytyyn hellelauantaihin. 

Päivä alkaa hyvällä mielellä nahkeasta tungoksesta huolimatta. J. Karjalainen saa yhtyeineen aikaan täyteläisen soinnin, jota ei tarvitse suodattaa korvatulpilla. Riisinjyvä on erityisen muhkea. Lintuja lehahtaa kansanpuiston puista, ja pojat nostavat tyttöjä harteilleen. Kohta ihmispinot romahtelevat.

Hän herättää yleisössä intoa paritanssiin. Ammattitaitoa tämäkin: aplodit ovat radiopalan jälkeen riemukkaat. Väinön aikana kuullaan sympaattiset bändiesittely, joka saa tuntemaan Karjalaisen yhtyeen kuin omaksi höveliksi sukulaisporukakseen. Villejä lupiineja on tämän jälkeen oivallinen kliimaksi, kuin silkkaa jälkiruokaa.

Kaksi sanaa: Timo Lassy. Mies, joka yhtyeineen osaa vaientaa kolmesta suunnasta vellovan festarimöykän ja puhaltaa fonistaan raikasta coltranelaista rantapromenadia. Pieni lava, suurta taitoa, eleganssia ilman pingottamista.

Ystäväni summasi keikan hyvin: ”Elämä voittaa”. Ja sitä paitsi rumpali Teppo Mäkynen on maamme lavahabitukseltaan hauskimpia muusikoita. Lauantain yllättäviä kohokohtia. Jazz on tukevasti elossa, ja se tuoksuu muita musiikkityylejä paremmalta.

Pepe & Saimaa on iso, mahtipontinen ja lavalla studiota yhtenäisempi: Pepe Willbergin laulu ei kuulosta enää karaokemaisen erilliseltä. Lavan edustalla huomaa olevansa kulttuurialan kekkereissä: oikealla puolellani jammailee kaksi entistä ministeriä, vasemmalla trendikäs kirjailija ja musiikkialan harmaata eminenssiä. 

Saimaan biisit rustannut Matti Mikkola potkii ilmaa ja intoilee projektinsa esikoiskonsertista täysin rinnoin. Jään ihmettelemään, mistä ihmeestä bändiin on hankittu näin monta metriä rastoja. Keikka täyttää isot saappaansa, muttei ole mitenkään mykistävä.

Future Islandsin keikasta osaa odottaa repivää. Odotukset lunastetaan melko kirjaimellisesti parin biisin jälkeen, kun ilmestyksenomainen laulaja Samuel T. Herringin housut ratkeavat kesken vispaavan tanssiliikkeen. Mies naureskelee ja toivoo, ettei tule pidätetyksi.

Jotain pidäteltyä bändissä kaiken kohkaamisen keskellä on. Kosketinsoittaja, rumpali ja basisti keskittyvät leipätyöhönsä koko keikan ajan, ja nokkamies Herring kanavoi kaiken bändin ja yleisön välisen energian ukkosenjohdattimen tavoin.

Keikan dramaturgia on bändin kerran aiemminkin nähneelle tutunoloinen, mutta esitys on silti loistava. Ensimmäistä kertaa Suomen leveyksillä vieraileva bändi taivastelee valon määrää ja soittaa päivästä yöhön: aurinko laskee setin aikana.

Sunnuntai lähtee käyntiin verkkaisasti. Ruissalon yleisömeri on paljon lauantain tungosta väljempi, mutta lämpö luo tiiviin tunnelman ja naulaa paikoilleen.

Saapuessani paikalle First Aid Kit aloittelee Rantalavalla. Ruotsalaisten kuulasta americanaa on vaikea jäädä kuuntelemaan kauas lavasta. Yksi syy on äänenpaineessa: yhtye soittaa melko hiljaa, kuin volyymillakin juuriaan kunnioittaen.

Hauteista keliä uhmaavissa puvuissa esiintyvät Söderbergin sisarukset tarjoavat kimmeltävää preeriaunelmaa, jossa ei ole nuoruudestaan huolimatta mitään epäaitoa. Yhtye kuulostaa komeammalta kuin levyllä, ja kelvollista kappalemateriaalia rytmittävät klassikkolaarista taiten poimitut lainat. Bob Dylanin haastava One More Cup Of Coffee tarjoillaan tuhtina tummapaahtona, joka ei jätä juuri narisemisen varaa.

Siirryn telttaan, jonka pöly nostattaa köhää raikkaaseen saaristoilmaan tottuneissa keuhkoissa. Aistit saavat kuitenkin muuta tekemistä, kun Tame Impalan salskeat psykedeliamiehet astelevat lavalle ja aloittavat soittosavottansa.

Bändi keskittyy äänen tuottamiseen ja jättää esiintymisen vähemmälle. Soundi on teltalle ominaisen takapainoinen: lavan edessä olemisesta on lähinnä haittaa, sillä ääni kaikuu kauniimmin omaa sirkustaan pyörittävän miksaajan niskan taakse. Äänitekniset asiat eivät juuri kiinnosta lavan reunalle naulaantunutta faniporukkaa. 

Kovin syvälle tajunnanlaajennuksen syvimpään olemukseen ei sunnuntain alkuillasta päästä. Transsikomppinen Be Above It on kuitenkin helppo huippukohta, jota yhtye tahkoaa kuin Juha Mieto 50 kilometrin loppuneljännestä. Elephantin kohdalla päästään rehelliseen norsuboogieen, jonka ajan Tame Impala kuulostaa melkein tavallisilta rokkikukoilta.

Loppuilta on 1990-luvun ja 2000-luvun ensivuosikymmenen juhlaa. Suede tarjoaa uudelleenlämmittelyn aiemmin näkemistäni keikoista ja soittaa hyvin niukasti vuonna 2013 ilmestyneen Bloodsports-levynsä toimivia kappaleita. Turhaa varovaisuutta.

Astetta lähemmäs aikakapselillaan suuntaava Phoenix ei taasen pidättele. Rantalavan toistamiseen valtaavat ranskalaiset ovat vielä pari pykälää kovemmassa kunnossa kuin edellisellä visiitillään vuonna 2006. Orientti-vaikutteisella Entertainment-sinkulla aloittava bändi tarjoaa Ruisrockin parhaan show’n, joka saa keskimäärin parikymppisen eturivin hykertelemään onnesta.

Laulaja Thomas Mars halailee yleisömerta heti alkukeikasta ja toistaa temppunsa keikan lopussa täysimittaisena sukelluksena. Lupaus ja lunastus. Vanhan vitsin mukaan ranskalaisilta ei käy rock’n’roll. Phoenix on kuin tyylikäs täsmäase väitteen kumoamiseksi, ja Ruisrockin poppikansa saa viikonlopulleen arvoisensa päätöksen.